kulkutautiset

Matkojen suunnittelu on välillä aikamoista palapeliä, ja näinpä vaikka ihan alunperin haaveilimme, että ajaisimme koko Yhdysvaltojen länsirannikon pohjoisesta etelään rantareittiä pitkin, jouduimme muiden haaveiden vuoksi tiivistämään suunnitelmaa. Loppujen lopuksi kolusimme rannikkoa jokaisen kolmen osavaltion, WashingtoninOregonin ja Kalifornian alueella, pohjoisessa melko kattavastikin, mutta Portlandista lensimme suoraan San Franciscoon loikaten näin yli 1100 kilometrin matkan. Hylättyämme haaveen tuosta koko rannikon kattavasta ajelusta yritimme rakentaa reittiä niin, että ajaisimme Kaliforniassa ollessamme edes koko pätkän San Franciscosta Los Angelesiin, mutta lopulta päädyimme koukkaamaan sisämaahan kohti Yosemitea hyvän matkaa ennen Los Angelesia, päätyen tähtien kaupunkiin toista reittiä pitkin myöhemmin. Paikallinen ystäväni vinkkasi, että kaupunkien välisen rantareitin paras osuus on Montereyn ja Morro Bayn välillä, joten päätimme panostaa tähän.

 

kuva kaapattu Google mapsista. Morro Bay merkittynä reitille.

 

Köröttelimme pitkin rantatietä San Francistosta etelään kahden päivän ajan, ennen kuin Morro Baysta käännyimme sisämaahan. Aarteet matkalla San Franciscosta Montereyhin löytyvät tästä postauksesta. Suurimmat odotukset olivat kuitenkin latautuneet tuolle ennakkoon valtavasti hehkutetulle Monterey-Morro Bay-välille ja siellä erityisesti Big Surin alueelle. Kävimme aamusta piipahtamassa rantakaupunki Montereyn Fisherman’s Wharfilla. Tästä olisi voinut jatkaa vielä 17 mile drivelle, kertoman mukaan upealle Montereyn niemimaan ympäri kulkevalle reitille. Me päätimme jättää tämän väliin, sillä (ihan oikein) arvelimme, että vaikka matkaa Morro Bayhin oli vain noin 200 kilometrin verran, venyisi päivä joka tapauksessa pitkäksi – yhdellä maailman upeimmista teistä kun ajellaan. 17 Mile Drivesta voit lukea enemmän Vaihda vapaalle -blogista.

 

 

Pian Montereyn jälkeen alkaa Big Surin alue – kuuluisa, harvaan asutettu ja todella kaunis. Big Surilla ei ole selkeitä rajoja, mutta se kattaa noin 120 kilometrin pätkän rannikosta. Pian Montereystä lähdettyämme huomasimme kuulemiemme tarinoiden olevan totisinta totta ja maisemien muuttuvan lähes hetkessä usean asteen verran upeammiksi kuin edellisenä päivänä. Rantakalliot kasvoivat jylhiksi veden kimmeltäessä turkoosina vaahtopäiden seassa – Big Sur kolahti jopa synkeän harmaalla säällä, joka onneksi oli kuitenkin hieman selkeämpi kuin edellisenä päivänä. Olin valinnut meille etukäteen muutamia pysähdyspaikkoja, joita yritimme parhaamme mukaan reitin varrelta bongata. Tarkkana sai olla, sillä moni niistä on merkattu vain pienellä kyltillä, ja näiden ohi hurauttaa hyvin helposti huomaamattaan.

Ensimmäisinä reitillämme tulivat vastaan Rocky Creek Bridge ja kuuluisa Bixby Creek Bridge. 1930-luvulla rakennetut sillat hurmaavat kauneudellaan ja erityisesti Bixby Bridge on yksi länsirannikon kuvatuimpia nähtävyyksiä. Ennen Bixby Bridgen avaamista Big Surin asukkaat olivat talvella usein jumissa kotiseudullaan sääolosuhteiden vuoksi suljetun sisämaassa kulkevan tien vuoksi. Vaikka ei ollut sesonkiaika ja pahin turistiryysis, yksin ei tarvinnut näitä kaunottaria ihailla, kuten ei juuri mitään muutakaan koko rantareitillä. Onneksi väkeä ei kuitenkaan tungokseksi asti ollut.

 

 

Kauniita rantoja putkahtelee reitin varrella esiin vähän väliä. Pysähdyspaikkoja tien varressa on runsaasti, siis näitä näköalapaikkoja, joihin voi autonsa turvallisesti parkkeerata. Parinsadan kilometrin ajamisen muutamalla lyhyellä pysähdyksellä voisi kuvitella vievän, no… ainakin huomattavasti vähemmän aikaa kuin 8-9 tuntia. Sen verran matkaan kuitenkin onnistuimme käyttämään. “Ongelmaksi” muodostui se, että maisemat ovat jatkuvasti niin mahdottoman kauniit ja näitä pysähdyspaikkoja tien varressa on lähes joka mutkassa, joten mehän pysähtelimme oikein urakalla. Toisin kuin näitä tien levennyksiä pysähtymistä varten, varsinaisia taukopaikkoja palveluineen, kuten kahviloita ja ravintoloita taas Big Surin alueella on harvakseltaan. Löytyy niitä kuitenkin sieltä täältä ja mekin metsästimme oikein tunnelmallisen kuppilan hetken istuksimiselle. Big Sur Roadhouse ja takkatuli – kelpasi kolealla kelillä!

 

 

Pfeiffer Beach löytyy lähes jokaiselta Big Surin hienoimpia nähtävyyksiä esittelevältä listalta. Niinpä mekin päätimme siellä piipahtaa. Ranta löytyy vajaa kilometrin päästä päätieltä ja sen viereiselle parkkipaikalle pääsee ajamaan pientä ja mutkittelevaa tietä pitkin. Rantaa pääsee ihailemaan 10 dollarin maksusta. Pfeiffer Beachilta löytyy mielenkiintoisia kalliomuodostelmia, joiden läpi iskevä aallokko näyttää veden valtavan voiman kerta toisensa jälkeen. Lisäksi yksi rannan erityispiirteistä on siellä täällä näkyva purppuran värinen hiekka, joka on peräisin mangaania sisältävistä granaattikallioista. Vaikka rannan kehutaan olevan yksi Big Surin kauneimmista, se jätti meidät melko kylmäksi. Johtuneeko siitä, että olimme hiljattain tallustaneet pohjoisemmassa niin kauniilla rannoilla, että sydäntä edelleen kouraisee niitä ajatellessa, vai jälleen kerran siitä synkän harmaasta säästä, joka tuntui imevän kaikki värit ympäristöstä, en tiedä. Joka tapauksessa tämä ranta ei tehnyt kovin kummoista vaikutusta.

 

 

Pfeiffer Beachilta matka jatkui melko nopeasti eteenpäin, ja rannikolta löysimme taas mieluisampia pysähdyspaikkoja ihan sattumanvaraisesti matkan varrelta. Big Surin alueella on noin tuhat vakituista asukasta. Osa on rakentanut talonsa jyrkkien kallioiden päälle varsin näyttäviin paikkoihin ja pohdimme näitä katsellessa, millaista näissä upeissa puitteissa olisi asua. Toisaalta alue on aika syrjäinen ja palvelut vähäisiä, toisaalta tiet ovat tupaten täynnä turisteja. Mutta ainakaan kotipiha ei ole maisemalla pilattu, kyllähän noita katselisi.

 

 

 

Pian vastaan tuli kuuluisa vesiputous, McWay Falls, joka sijaitsee Julia Pfeiffer Burns State Parkin alueella. Itse vesiputous ei näy päätielle, mutta tien varrella on parkkipaikka, josta lähtee muutaman sadan metrin mittainen polku näköalapaikalle.  Vesiputous on 24 metriä korkea ja harvinaisuus siinä mielessä, että se on toinen vain kahdesta putouksesta Kaliforniassa, jotka laskevat suoraan mereen. Valitettavasti rannalle ei pääse ihailemaan vesiputousta lähempää, sillä kalliot ovat vaaralliset ja helposti sortuvat, eikä turvallista reittiä ole. Näköalapaikalta avautuva maisema on kuitenkin kuin suoraan postikortista ja tämä ehdottomasti pienen pysähdyksen arvoinen etappi reitillä.

Vesi pienessä lahdessa loistaa turkoosin väreissä ja aallot lyövät rantaan vaahtopäinä. Ilmeisesti aiemmin hiekkarantaa ei ole ollut ja putous on laskenut suoraan mereen huolimatta vuoroveden vaihtelusta, mutta 80-luvun maanvyörymien myötä paikkaan muodostui hiekkaranta. Nykyään putous laskee suoraan mereen vain nousuveden aikaan, mutta mahdollisesti tulevaisuudessa ranta kuluu pois palauttaen maiseman aiempaan tilaansa.

 

 

Edellisessä postauksessa kerroin meidän ihastelleen harmaavalaita lounaspöydästä aiemmin reitin varrella. Näimme näitä kavereita vielä muutaman kerran reitin varrella rannikolta käsin. Pohjois-Amerikan rannikolla elävä populaatio vaeltaa vuosittain Alaskan pohjoiskärjen ja Meksikon Baja Californian väliä. Kyseinen populaatio koostuu yli 20 000 yksilöstä ja on huomattavasti elinvoimaisempi kuin Tyynenmeren toinen harmaavalasryhmä, itäisen Aasian rannikolla elävä n. 130 yksilön porukka.

Harmaavalaat kasvavat enintään n. 15 metrin mittaisiksi, vajaa 40 tonnin painoisiksi ja saattavat elää 55-70-vuotiaiksi. Meille valasbongareille harmaavalas oli uusi laji, ja hauskaksi tämän bongailun teki nimenomaan tämä rannikolta käsin katselu, sillä aina aiemmin olemme ihailleet meren jättiläisiä veneestä käsin. Veneestä näkee valaita yleensä huomattavasti lähempää, nyt sai tihrustaa kaukaisuudessa nopeasti vilahtelevia selkiä, mutta valasintoilijalle tämäkin teki todella kivan säväyksen tällä road tripillä.

 

 

Pidemmällä Big Surin rannikolla sää alkoi selkiytyä ja taivaalla pilkahteli sinistä pilvien välistä. Meillä ei ollut enää varsinaisia ennakkoon mietittyjä pysähdyspaikkoja ennen San Simeonia, joka ei enää kuulu Big Surin alueeseen. Auringon pilkahdellessa ja tuodessa väriä ympäristöön nautimme loppumatkan maisemista valtavasti. Harvassa ovat ne tiet, joita ajaa ihan vaan maisemien katselemisen ilosta, mutta kyllä tämä Pacific Coast Highway paikkansa ansaitsee maailman hienoimpien teiden listalla. Alla vielä kasa kuvia loppumatkan varrelta…

 

 

Vaikka ilta alkoi olla jo pitkällä, pysähdyimme vielä San Simeonin merinorsurannalla. Piedras Blancan yhdyskunta sijaitsee Piedras Blancan majakan lähistöllä ja se on tuhansien ja tuhansien pohjanmerinorsujen (Northern elephant seal) koti. Nämä hyljemaailman jättiläiset kasvavat jopa 4-5 metrin kokoisiksi ja saattavat painaa yli 2 tonnia. Ne viettävät suurimman osan elämästään vedessä ja tulevat “maihin” vain kahdesti vuodessa, lisääntymään ja myös karvanvaihdon aikaan. Merinorsujen elämään voi tutustua tarkemmin vaikkapa täällä.

Me ihmettelimme hetken aikaa rannalla lojuvaa merinorsukasaa. Veikeän näköiset möhkäleet naurattivat myös pientä Minireissumiestä, ja pidempäänkin olisimme mieluusti näitä kavereita katselleet, ellei auringonlasku olisi asettanut meille aikataulua. Toisin kuin edellisen yön, tulevan olimme päättäneet viettää rannikolla ja panostaa rannalla sijaitsevaan hotelliin päästäksemme ihailemaan omasta hotellihuoneesta käsin kuuluisaa Kalifornian auringonlaskua. Jouduimme hurauttamaan ohi San Simeonin kuuluisan Hearst Castlen. Sielläkin olisi ollut mukava piipahtaa, mutta Morro Bay ja auringonlasku odottivat. Huristelimme pitkin kukkulaisia maisemia. Big Surin jylhät rannikot olivat taakse jäänyttä elämää ja ympäröivä maisema oli kuin toisesta maailmasta vehreine rullaavine kukkuloineen. Ehdimme kuin ehdimmekin juuri huoneeseemme Estero Inniin auringonlaskun ollessa parhaimmillaan.

 

 

Morro Bayssa heräsimme äitienpäivän aamuun. Lahti on kaunis myös aamupäivän valossa ja bongasimmepa jälleen parvekkeelta käsin hylkeen uimassa purjeveneiden välissä. Ennen suuntaamista sisämaahan ja kohti Yosemiten kansallispuistoa, piipahdimme vielä Morro Rock City Beachilla. Ranta sijaitsee aivan Morro Bayn maamerkin, vulkaanisen Morro Rockin vieressä. Yli 170 metriä korkea kallio toimii useiden lintulajien pesimäpaikkana ja myös merileijonia ja -saukkoja alueella tavataan, samoin kuin runsas määrä vuorovesialtaissa eläviä lajeja.

 

 

Tästä jatkoimme kohti Yosemitea ja uusia seikkailuja. Pacific Coast Highway on kerrassaan upea reitti, joka ehdottomasti kannattaa ajaa, jos siihen on mahdollisuus. Tällä hetkellä valitettavasti tie on osittain suljettuna, sillä toukokuussa 2017 suuri maanvyörymä peitti alleen pitkän pätkän rantatietä. Arvioiden mukaan tie on suljettuna ainakin vuoden. Onni onnettomuudessa, ettei kukaan loukkaantunut. Tapauksesta voi lukea enemmän tästä CNN:n artikkelista.

 

Oletko sinä ajanut Kalifornian kuuluisalla rantatiellä? Tekivätkö maisemat vaikutuksen vai löytyykö omasta reissukokoelmasta joku vieläkin upeampi matka tien päällä taitettavaksi?

8 Comments

  1. Elina | Vaihda vapaalle

    26/06/2017 at 14:21

    Ah, niin ihania tuttuja maisemia. Kiitos myös linkkauksesta. 🙂 Edelleen jaksaa harmittaa, että ennakkoon niin paljon odottamani Pixby Bridge oli aivan merisumun peitossa. Onneksi teillä oli sen suhteen parempi tuuri, vaikka vähän harmaa keli olikin. Hauska nähdä, miten on hyvin samoja maisemia, samoilta pysähdyspaikoilta kuvattuna. Tuo Pfeiffer Beach meni meiltä jotenkin ihan ohi, mutta onneksi emme ilmeisesti pahemmin menettäneet sen suhteen.

    Reply
    • Henna

      27/06/2017 at 19:02

      Ehkä ensi kerralla menette joskus muulloin kuin May Greyn aikaan, niin saa katsellakin sitä siltaa ajaessa yli 😀 Voi harmi kyllä! Olisi tehnyt mieli käyttää tuolla pari ylimääräistä päivää, niin olisi ehkä ehtinyt muutakin kuin nuo ns. pakolliset pysähdykset. Pfeiffer Beachin tilalle olisi kyllä voinut vaihtaa jonkun muun stopin. Tai ehkä se on vaikuttavampi kivalla säällä, tosin varmasti myös kahta kauheammin täynnä porukkaa!

      Reply
  2. Kohteena maailma / Rami

    29/06/2017 at 16:44

    Aika mukavasti tuli harvinaisempiakin eläimiä rannalla bongattua! Olikos se tuo silta, missä se suomalainen mies menetti hengessä basehypyn jälkipelastuspuuhissa viime vuonna? Oli miten oli, niin jylhiä maisemia on tuolla.

    Alun karttakuvaa katsellessa mietin sitä, kuinka mahtavia ja isoja kansallispuistoja tuolla lähistöllä on, niissä saisi helposti uppoamaan kuukauden pienillä päiväpatikoinneilla ja sitten ajelelisi takaisin päin rannikkoa.

    Reply
    • Henna

      02/07/2017 at 22:23

      Samainen silta. Luin tuosta tapauksesta vasta nyt tätä juttua kirjoittaessa. Kauniita maisemia, mutta vaaralliset vedet :/ Lähistöllä tosiaan on aikamoinen kasa isoja kansallispuistoja. Mekin pari niistä kolusimme, puolikas kuukaudesta kun kului Pacific Northwestissa, mutta hyvin sen tosiaan saisi tuollakin kulumaan… tai enemmänkin.

      Reply
  3. Anna | Muuttolintu.com

    30/06/2017 at 05:35

    Ihan mielettömiä maisemia, USA:n road trip -kuume kasvaa! Jos on aikaa rajoitetusti ja pakko valita joku alue niin se olisi varmaan tämä, kun kaikkialla tätä on hehkutettu. Heh, 8 tuntia tuohon matkaan, tuosta tulee mieleen vähän Melbournen Great Ocean Road, siellä on vähän sama meininki. Ja vautsi nuo valaat ja merinorsut! Ihan nätiltä tuo Pfeiffer Beachikin näyttää, vaikka ymmärrän hyvin miksei tehnyt niin isoa vaikutusta.

    Reply
    • Henna

      02/07/2017 at 22:25

      No olihan se Pfeiffer Beach tosiaan ihan nätti, mutta ei kuitenkaan niin jalat alta vievä, että mielestäni kuuluisi noille kaikille “Big Surin hienoimmat nähtävyydet” -listoille 🙂 Australiaan saakka kun joskus päästään, niin ehdottomasti listalle Great Ocean Road, sieltä olen upeita kuvia katsellutkin! 🙂

      Reply
  4. Mika / Lähtöportti

    30/06/2017 at 20:13

    Tunnistan niin hyvin tuon tunteen, että tekee mieli pysähtyä kaikille mahdollisille näköalapaikoille! 🙂 Upeita maisemia tuolla näyttää riittävän ja varsinkin merinorsuihin tutustuminen on varmasti ollut mainio elämys.

    Matkasuunnitelmia Kaliforniaan on tullut pyöriteltyä aika paljon siihen nähden, ettei meillä ole sellaista reissua vieläkään varattuna. Big Sur on ollut suunnitelmissa mukana, joskin Kaliforniassa on niin paljon nähtävää, ettei kaikkea kiinnostavintakaan ehdi yhteen reissuun mahduttaa. Olisiko kesäkuu hyvää aikaa reissata tuolla päin?

    Reply
    • Henna

      02/07/2017 at 22:27

      Saapa nähdä, kuinka monta tuntia ylimääräistä ajoaikaa saamme kulutettua tulevalla lomalla Dolomiittien vuoristoteillä 😀 En osaa sanoa kesäkuusta, ilmeisesti saattaa vähän olla tuota samaa sumuisuutta, June Gloom… Olisiko sitten loppukesä/syksy jotenkin kirkassäisempää. Voin paikalliselta ystävältäni asiaa tiedustella, jos rupeat suunnitelmia tosissasi tekemään 🙂 Kalifornia on kyllä todella monipuolinen ja kiinnostava, paljon (todella paljon) jäi näkemättä!

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Instagram