kulkutautiset

Jotkut meistä syntyvät reippaina ja rohkeina, ja heti aikuisuuden saavutettuaan pakkaavat rinkkansa ja lähtevät kiertämään maailmaa. Toiset rakentavat perustaa ja keräävät uskallusta yhä isompiin ja isompiin seikkailuihin vähän kerrallaan. Itse kuulun matkailijana jälkimmäiseen porukkaan, mutta jo vuosikausia matkojen suunnittelua on hallinnut vapaus, ja rajoittavina tekijöinä toimivat lähinnä kriisialueet.

Viime vuodet on seikkailtu milloin missäkin, ja villin matkustusvimman upeimpana kulminaationa on ollut häämatka, jolla ajeltiin “kanabussilla” pitkin Afrikkaa yöpyen vuorotellen viidakossa ja savannilla, sekä yritettiin löytää se Himalajan kaikkein kaunein kolkka, siinä kuitenkaan onnistumatta, sillä kuten kuvitella saattaa, kaikki niistä lähes veivät mielen mennessään. Se oli seitsemän kuukautta täyttä ilotulitusta, mitä ihmeellisimpiä paikkoja ja kohtaamisia, adrenaliinin täyteisiä seikkailuja niin maalla, merellä kuin ilmassa, rakkautta ja raskasta eloa.

Tunne siitä, että voin lähteä maailmalle, ja se ottaa avosylein vastaan, ei ole syntynyt varkain. Mitään kynnystä matkustamiseen minulla ei ole koskaan ollut, sillä olen reissannut perheeni kanssa runsaasti aivan pienestä pitäen. Valmiita suunnitelmia olen kuitenkin kaivannut turvakseni, ja kynnys siihen, että vain lähtee ja katsoo, mitä tuleman pitää, on ollut selkeästi olemassa. Kun vähän päälle parikymppisenä aloitin omatoimisen reissu-urani, ensimmäiset matkat olivat varovia vauvan askelia, reissuja turvallisiin ja helppoihin kohteisiin, joissa sai kokeilla siipiään ilman sen suurempaa jännitystä. Pikku hiljaa laajensin reviiriäni vähän eksoottisempiin kohteisiin, mutta edelleen tiiviisti etukäteen suunnitellen. Mm. etukäteen varatut hotellit toivat turvallisuuden tunnetta ja jännitystä oli riittämiin siinä, että osasi jäädä paikallisbussista pois juuri oikean kylän kohdalla keskellä viidakkoa.

Rakensin reissurohkeuden pyramidiani vähitellen. Viimeiset tärkeät ja isot palaset loksahtivat paikoilleen eräällä reissulla, joka tapahtui tasan yhdeksän vuotta sitten. Sen jälkeen todella tiesin koko maailman olevan auki. Se oli matka, joka antoi minulle siivet, ja siitä kerron teille nyt.

 

 

Toukokuisena päivänä noin yhdeksän vuotta sitten istuin töölöläisyksiöni lattialla pakaten vimmatusti. Pakkaaminen oli tietysti jäänyt viime tinkaan, kuten viisumien hankkiminenkin – niiden saapumista olin edelliset viikot jännittänyt sydän lepattaen. Viisumit visusti passissa, viimeisenä iltana luukutin repeatilla Vuokko Hovatan kaunista laulua Syleily, ja pohdin pakatessani elämän epävarmuutta ja sitä, kuinka vaikea sitä on sietää. Epävarmuus ja riskit on kuitenkin hyväksyttävä, jotta elämä olisi muutakin kuin ihan mukavaa. On annettava intuition kuljettaa ja sitä olin seuraamassa sinäkin päivänä.

Rakas ystäväni vuosien takaa, kutsuttakoon häntä tässä E:ksi, oli ollut opiskelijavaihdossa Hongkongissa yhden lukuvuoden verran, ja tuo aika oli tullut päätökseen. Yhteinen Great Master Planimme oli, että minä lentäisin Hongkongiin, kaupunkiin, joka oli tullut myös minulle rakkaaksi parin edellisen visiitin myötä. Matkaisimme sieltä maateitse Suomeen asti seuraavan kuukauden aikana. Suunnitelmana oli “juhannukseksi kotiin” ja etukäteen tehtyinä valmisteluina ainoastaan Kiinan, Mongolian ja Venäjän viisumit passeissa, sillä rajalta näitä ei enää saisi. Lisäksi minulla oli varattuna hostellihuone Hongkongista kahdeksi yöksi, sillä E:n opiskelijaboksissa en mahtuisi nukkumaan. Siinä kaikki.

Helsinki-Vantaan lentokentällä hulvattoman pakkausrumban ja vähäunisen yön jälkeen mieleen hiipi ensimmäistä kertaa ajatus siitä, onko koko suunnitelma täysin hullu. Matkustaisimme 11 000 kilometriä kotiin ilman minkäänlaisia etukäteisvalmisteluja. Pieni mutta piinaava epäilys mielenterveyden horjumisesta poistui kuitenkin nopeasti, ja pian olin lennähtänyt sinivalkoisin siivin Euraasian toiselle puolen. Hongkong, tuo suurin kaupunkirakkauteni, imaisi mukanaan kuten aina. Retkiä kalastajakylien valtaamille saarille, pussikaljaa Victoria Peakilla aamuviiteen saakka, epämääräisen yliopistokerhon McGyver-marathonit…

Sieltä, tutusta ja turvallisesta pilvenpiirtäjäkeskittymästä alkoi matkamme syvälle Kiinan maaseudulle. Emme vielä turvautuneet junakyytiin, vaan yöbussi kuljetti meidät Shenzenistä kalkkikivikallioiden ympäröimän Li-joen varrelle Yangshuohon. Myöhästyimme Shenzenin päässä bussista vartin, mutta yllätykseksemme meitä odotettiin, tosin jonkin verran vihaisina. Alkumatka meni ihmetellessä paikallisten pitämää meteliä, mutta pian hiljaisuus valtasi bussin ja kuului vain kiinalaista kuorsausta. Me ystävykset, jotka emme olleet nähneet toisiamme useisiin kuukausiin, paransimme maailmaa pitkälle yöhön. Bussi hyppi ja pomppi, ja ajoittain tuntui jopa, että kaatuu koko auto. Aamuyöstä uni otti vallan ja herätys perillä Yangshuossa bussin jatkaessa matkaansa Guiliniin oli niin kiireinen, että unohdin siinä rytäkässä kännykkäni johonkin lakanoiden väliin. Matka siis jatkui tästä eteenpäin ilman puhelinta minun osaltani.

 

 

Yanghsuo ihastutti karstikallioillaan. Yhdestä kiinalaisesta setelistäkin löytyvä kansallismaisema on mieletöntä katseltavaa. Seikkailimme pyörän selässä pitkin pikkuteitä ja päädyimme bambulautta-ajelullekin. Lisäksi pieni mutapainisessio tippukiviluolassa piristää aina!

Yangshuosta tie vei bussilla lähikaupunki Guiliniin, josta jatkoimme Longsheng-nimisen kaupunkiin. Illan jo hämärtäessä diilasimme jonkun paikallisen viemään meidät Pingan-nimiseen kylään. Aina nämä siirtymät eivät sujuneet helpoimmalla mahdollisella tavalla, sillä heti, kun lähtee Hongkongista pois, englanninkielentaidon taso tippuu lähes nollaan, ja nyt olimme jo pitkällä Etelä-Kiinan sydämessä. Matkakumppanini E onneksi osaa jokusen sanan kiinaa, joten saimme kommunikoitua tärkeimmät asiat, joskin varmasti hyvin karkeasti, mutta riittävästi kuitenkin. Pätkittäinen matka ja kikkailu veivät koko päivän, emmekä Pinganiin saapuessamme nähneet kylää ympäröivää maisemaa. Mutta mikä näky meitä aamulla odottikaan! Jyrkästi kumpuilevia riisiterasseja joka puolella. Vaikka taivas oli sumua täynnä ja sadepilvet kastelivat peltoja, minkä kerkesivät, riisiterassit olivat upea ja surrealistinenkin näky.

 

 

Taiteillen samaa reittiä takaisin Guiliniin, pääsimme vihdoin varsinaisen junamatkailuun käsiksi, sillä tähän saakka olimme taittaneet matkaa busseilla. Matka Guilinista Pekingiin, jossa olimme päättäneet seuraavaksi pysähtyä, kesti junalla hieman yli vuorokauden. Matkustimme halvimmassa luokassa, avoimessa vaunussa, jossa jokaisessa loosissa oli molemmilla seinustoilla kolme kerrossänkyä ja etuseinä avoinna. Näitä “avoimia hyttejä” oli koko vaunu täynnä, eli suomalaisella omantilankaipuulla ei olisi moinen matka tuntunut kovin kivalta. Meillä sujui mukavasti. Kiinalaiset eläkeläiset tarjosivat maistiaisia matkaeväistään ja muutenkin meininki oli kovin yhteisöllistä.

 

 

Peking on suuri, valtava oikeastaan. Näimme Kielletyn kaupungin, Kesäpalatsin sekä Kiinanmuurin. Kävimme katsomassa Pekingin oopperaa ja söimme Pekingin ankkaa, kuinkas muutenkaan! Juna-aikatauluista johtuen vietimme Pekingissä ylimääräisen päivän alkuperäiseen suunnitelmaan nähden, ja tämä taisi tulla tarpeeseen, sillä vasta viimeisenä päivänä eksyimme hutongeihin, perinteisiin asuinkortteleihin, niihin ei kaikkein hienoimpiin sellaisiin. Ja sieltähän se elämän syke löytyi ja myös tunne siitä, että on tässä Pekingissäkin jotain upeaa, jotain muutakin kuin leveitä katuja ja suuria rakennuksia toisensa perään.

Varsinainen Trans-Mongolian junamatkamme alkoi Pekingistä. Näitä Trans-ratoja on kolme, joista kuuluisin, Trans-Siberian, kulkee Moskovasta Vladivostokiin Siperian läpi, eli koko matkansa Venäjän rajojen sisäpuolella. Trans-Manchurian kulkee Moskovasta Pekingiin kiertäen Mongolian, eli suoraan Venäjältä Kiinaan, kun taas Trans-Mongolian kulkee Moskovasta Pekingiin Mongolian kautta. Ainakaan silloin yhdeksän vuotta sitten juniin ei voinut ostaa etukäteen lippuja usealle eri pätkälle, eli joko ostat koko matkalle yhden lipun, ja vietät junassa sen kuusi päivää ilman pidempiä pysähdyksiä, tai sitten ostat yhden pätkän kerrallaan, seuraavaan pysähdyspaikkaan saakka, ja sieltä sitten taas seuraavan lipun toivoen, että haluamassasi junassa on tilaa. Joustovaraa aikatauluissa siis kannattaa olla. Osa matkaajista taittaa koko reissun yhtä menoa junassa istuen, mutta omasta näkökulmastani tällöin jää paljosta paitsi. Hienoimmat kokemukset koimme matkan varrella pysähdellen, emme junassa. Melko homehtunut olo myös varmasti on, jos viettää viikon putkeen junassa istuen.

 

 

Muuten matkustimme ns. karjavaunussa, jossa koko vaunullinen ihmisiä on samassa tilassa, mutta rajoja ylittäessä ilmeisesti passintarkastuksellisista syistä näitä ei ole, vaan kaikki ovat enintään neljän hengen hyteissä. Pekingistä jatkoimme matkaa Mongoliaan, jonka rajalla raideleveys vaihtuu ja kokonainen juna nostetaan ilmaan, jotta telit saadaan vaihdettua. Koko sopeutumisprosessissa uuteen raideleveyteen ja passien tarkastuksessa voi mennä useita tunteja.

 

 

Kiinan ja Mongolian läpi ajellessa maisema muuttuu junan jatkuvasti halkoessa leveyspiirejä. Siperiassahan matkataan pitkälti itä-länsiakselilla, joten maisema pysyy melko samanlaisena satojen, tuhansienkin kilometrien ajan. Siinäkin mielessä tämä Trans-Mongolian oli oiva ratkaisu. Pääsimme näkemään matkan aikana mitä erilaisempia maisemia ja paikkoja. Mongoliaan päästyämme ihmettelimme junan ikkunasta aukenevaa Gobin autiomaata, joka jatkui jatkumistaan. Niin täydellistä tyhjyyttä tulee harvoin nähtyä. Kanssamme samassa hytissä matkusti mongolialaisnainen tyttärensä kanssa. Rouva, muistaakseni insinööri koulutukseltaan, oli joskus ollut pari kuukautta koulutuksessa Ruotsissa ja matkustellut siellä sinä aikana jonkin verran. Hän oli hyvin kiinnostunut kyselemään meiltä Pohjoismaista. Mongolia on maa, joka elää hyvin tiiviissä puristuksessa suurvaltojen, Venäjän ja Kiinan, välissä. Rouva oli ihmeissään, kun kerroimme, ettei Suomessa, joka kuitenkin myös on Venäjän naapurimaa, puhuta mitenkään yleisesti venäjää. Hän ihmetteli suuresti, miksi haluamme tulla Mongoliaan, sillä “eihän siellä ole mitään nähtävää”. Tavallaanhan tämä pitää paikkansa, tyhjyys nimittäin jatkuu silmänkantamattomiin. Tästä olimme kuitenkin äärimmäisen innoissamme, sillä harvoin pääsee matkustamaan vastaaviin paikkoihin. Toisin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, meillä Suomessa on sentään vielä erämaita jäljellä… mutta eihän siellä kovin kauas näe, kun ne puut ovat edessä! Mongolia tarjosi meille jotain aivan uutta ja ihmeellistä.

 

 

Toisen satunnaisen junatuttavuuden johdosta päädyimme Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin saavuttuamme järjestämään retken “maaseudulle” vastikään avatun hostellin ja matkanjärjestäjän kautta. Pakkasimme kamppeemme autoon ja suuntasimme kohti junan ikkunasta ihmeteltyä tyhjyyttä viideksi päiväksi. Yksittäisenä kokemuksena tuo noin tuhannen kilometrin mittainen kiertely Mongoliassa oli ehkäpä reissun paras kokemus. Se oli kuin toisesta maailmasta. Yövyimme jurtissa matkan varrella, söimme retkikeittimellä kokattuja pöperöitä viiden päivän ajan hevoset seuranamme. Alkumatkasta autossa raikasi teknomusiikki cd:ltä, mutta pian Ulan Batorin ulkopuolella tie muuttui niin kuoppaiseksi, että oli vaihdettava kasettiin, jolta soi mongolialainen kansanmusiikki. Viimeisinä päivinä lauloimme takapenkillä jo mukana näitä korvamadoiksi tarttuvia lurituksia. Suihkuista tai vessoista ei tarvinnut edes haaveilla, tosin eräänä päivänä pääsimme kuumille lähteille peseytymään, ja siitäkös riemu ratkesi.

Noihin aikoihin tavallistakin levottomampi mieleni rauhoittui näissä maisemissa. Ajatukset eivät juosseet enää tuhatta ja sataa, vaan päiviä jatkunut ympäröivä tyhjyys ja hiljaisuus asetti myös niille verkkaisemman tahdin. Mongolia on jättänyt ison kaipuun päästä takaisin, kokea enemmän ja pidempään tuota täysin toisenlaista maailmaa. Tuo kaipuu nostaa päätään edelleen ajoittain useiden vuosienkin jälkeen, ja jonain päivänä varmasti palaan tuonne sydämellisten ihmisten tyhjään maahan.

 

 

Mongoliasta matka jatkui Venäjän puolelle Siperiaan. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Irkutsk, josta päräytimme paikallisbussilla pienempään Listvyankan kylään Baikal-järven rannalla päästäksemme uintireissulle tuohon maailman syvimpään järveen. Sopivaa uintipaikkaa etsittiin pitkään ja hartaasti koleassa ilmassa ja vesisateessa saattueena kaksi ranskalaista. Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin uinnille 4-asteiseen veteen ranskalaisten pyöritellessä päätään. Tunto varpaisiin palasi parin tunnin päästä lämmitellessämme paikallisessa juottolassa, josta lopulta päädyimme takaisin Irkutskiin paikallisen, ja myös hyvin humalaisen poliisin kyydillä. Venäjällä hostellit ja hotellit olivat jo kalliimpia kuin Kiinassa tai Mongoliassa, joten taktiikkamme oli tehdä päiväpysähdyksiä ja jatkaa illalla junalla eteenpäin. Irkutskista junamatka Siperian läpi jatkui jälleen…

 

 

Erityisesti Siperiassa vietimme junassa pitkiäkin aikoja, muistaakseni pisimmillään lähemmäs 60 tuntia. Olin kantanut ison kasan kirjoja mukana, ja vaikka tätä tuskin suositellaan missään matkavinkkikokoelmissa, olin ratkaisuuni tyytyväinen. Junassa oli kerrankin aikaa lukea. Mm. Khaled Hosseinin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa, Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, James Clavellin Shogun ja Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys kuuluivat matkalukemistooni.

Päästyämme jälleen liikkumaan paikallisjunilla rajoja ylittävien junien sijaan palasimme takaisin karjavaunuun, jota Venäjällä kutsutaan platskartiksi. Venäläisessä junassa tässä alimman luokan vaunussa kerrossänkyjä on kaksi molemmilla seinustoilla ja kaksi käytävän toisella puolella poikittain. Junassa matkustetaan usein pitkiä matkoja ja kanssamatkustajat tulevat tutuiksi, vaikka yhteistä kieltä ei todennäköisesti löydykään, siis jos satut olemaan turisti, etkä puhu kiinaa tai venäjää. Haju vaunussa, lähinnä hien ja erilaisten ruokien hajun sekoitus, kasvaa pitkän matkan aikana melko pistäväksi. Eihän sitä siinä kesken matkaa niin huomaa, mutta juna ajoittain pysähtyy joillekin asemille pidemmäksi aikaa, jolloin pääsee ulos jaloittelemaan ja ostamaan evästä asemalla kaupittelevilta mummoilta, ja palatessa takaisin vaunuun tekee hetken todella tiukkaa, ennen kuin taas tottuu ympäröivään hajuun.

Evästä ostimme asemilta, pelmenejä ja muuta purtavaa niitä todennäköisesti kotonaan kokanneilta venäläisiltä mummoilta. Vaunuista löytyy samovaari, joten kuumaa vettä on jatkuvasti saatavilla ja pikanuudelit valmistuvat tuossa tuokiossa. Melkoisessa pöhnässä nuo pitkät matkat kyllä kuluivat, lähinnä siis nuudelien ja 13 tunnin yöunien sekä satunnaisten päiväunien voimalla.

 

 

Ennen pitkää saavuimme Yekaterinburgiin, kaupunkiin, jossa tsaarin perhe murhattiin. Iltahämärässä etsimme jälleen yösijaa, lopulta sellaisen löytäen. Asiat järjestyvät, niin myös jokaikinen kerta tälläkin matkalla, vaikka niitä etukäteissuunnitelmia ei Hongkongin jälkeen ollut yhtä ainoaa. Vain häilyvä ajatus siitä, missä kaikkialla haluaisimme pysähtyä, mutta tämäkin muuttui matkan varrella jonkin verran. Yekaterinburg oli ainoa paikka Venäjällä, jossa vietimme useamman yön. Kuten edellä kerroin, muutoin suunnittelimme niin, että yöt kuluivat pääosin junassa.

 

 

Yekaterinburgista jatkoimme matkaa jälleen, tällä kertaa määränpäänä Moskova. Matka kestää noin vuorokauden verran. Junan ikkunasta vilistivät pellot ja pienet kylät puutaloineen. Aamulla saavuimme Moskovaan, jossa kisakunto alkoi olla jo vähissä, mutta jaksoimme kuitenkin kiertää päänähtävyydet, reväyttää reissun ensimmäisen kunnon riidan hienossa georgialaisessa ravintolassa ja matkustaa Moskovan metrolla moneen otteeseen ihastellen asemien upeita kattokruunuja ja koristuksia.

 

 

Kuukausi oli lähellä loppuaan, juhannus häämötti edessä ja se tosiaan oli suunnitelmissa viettää Suomessa. Viimeisenä pysähdyspaikkana meillä piti olla Pietari, mutta vaihdoimme sen viime tingassa Viipuriksi, sillä sain kuningasajatuksen matkustaa Viipurista sen lähikylään Jääskeen. Sieltä sodan alettua lähti rakas, nyt jo edesmennyt isoisäni evakkoon 10-vuotiaana perheensä kanssa. Jääski jäi sodan jälkeen rajan toiselle puolelle. Hän on kertonut paljon tarinoita kotikylästään ja siellä käynytkin muutaman kerran eläkeiässä. Ajattelin, että nythän minäkin siellä käyn, niissä tarinoiden maisemissa, kun siitä kerran ohi mennään. Pysähdyimme pikaisesti Viipurissa aamupalalla ja etsimme jostain turistikrääsää myyvästä liikkeestä kartan, jossa oli lähiseutujen kylien nimet sekä suomeksi että venäjäksi, jotta osasimme suunnistaa oikeaan paikkaan. Jääskeä eivät tietenkään paikalliset tunne enää Jääskenä, vaan Lesogorskina, mutta tämä ei ollut minulle tuttu nimi. Kartta löytyi ja me löysimme itsemme paikallisbussista, joka jätti meidät keskelle ei mitään. Kuski ei millään meinannut uskoa, että haluamme jäädä niin pienessä paikassa pois, ja kuvitteli meidän olevan menossa jonkin verran pidemmällä olevaan isompaan kylään. Tämän tajutessamme olimme jo ajaneet reilusti Jääskestä ohi. Hyppäsimme pois bussista ja yritimme liftata takaisin, mutta eihän meitä kukaan kyytiin huolinut. En etukäteen kuvitellut löytäväni itseäni eksyksissä Karjalassa, yrittämässä liftata kyytiä keskellä metsää, mutta siinä sitä oltiin. Kävelimme takaisinpäin usean kilometrin matkan ja lopulta löysimme pienen Jääsken kylän. Ostimme jäätelöä paikallisesta kaupasta ja katselimme, kuinka Vuoksi virtasi. Jälkikäteen katselin kylästä ottamiani valokuvia yhdessä isoisäni kanssa. Hän kertoi kuvista, missä oli aiemmin ollut koulu ja missä mitäkin. Tuntui tärkeältä, varmasti meille molemmille, että olin nähnyt nuo tarinoiden maisemat omin silmin.

 

 

Meidän oli tarkoitus viettää Viipurissa vielä yksi yö, mutta koti siinsi jo niin lähellä, ettemme malttaneet odottaa, vaan kävimme solkkaamassa juna-asemalla ilman minkäänlaista venäjänkielen taitoa, että liput olisi nyt vaihdettava samalle illalle. Aikamoinen ruljanssihan siitä syntyi, kulminoituen siihen, että E juoksi meidän molempien rinkkojen kanssa tuhatta ja sataa yrittäen ehtiä junaan minun pidätellessä sitä lähtemästä. Lopulta istuimme onnellisesti Helsinkiin menevässä junassa todennäköisesti Pietarista Suomeen palaavien liikemiesten keskellä. Junassa, jossa oli liukuovet, jotka aukeavat suhahtaen, kun painaa nappia. Ihan kuin Star Trekissä, nauroimme. Kanssamme samassa vaunussa olleet suomalaiset liikemiehet eivät voineet ollenkaan ymmärtää riemuamme nykyaikaisesta junasta tai todennäköisesti myöskään junassa vuorokausia marinoitua rähjäistä ulkomuotoamme. Pian vilistivät ohi tutut asemat, Tikkurilat ja muut kaverit. Päätepysäkkinämme oli Pasila, jossa E:n perhe oli vastassa jo lähes vuoden poissa ollutta poikaansa. Oma matkani jatkui juhannuksen jälkeen Cambrdigeen ja uusiin seikkailuihin loppukesän ajaksi, mutta se on jo toinen tarina se.

Matkan jälkeen tuntui uskomattomalta, että olimme tulleet 11 000 kilometrin matkan kartalla. Ja vielä uskomattomammalta tuntui se, kuinka helposti kaikki kävi. Itse asiassa jälkikäteen ihmettelin, että what’s the fuss, miksi tätä matkaa usein kuvataan niin jännittävänä. Helppoa kuin heinänteko. Tämä antoi viimeisen silauksen luottamukselleni siihen, että maailma kyllä kantaa, kunhan vaan uskaltaa ottaa ne ensimmäiset askeleet ja lähteä. Se matka antoi siivet, joiden turvin olen lentänyt entistä upeampiin seikkailuihin.

30 Comments

  1. Mikaela

    28/05/2017 at 15:19

    Ihan mahtava retkitarina! Se on jännää, että ihmiset ovat kuitenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia kaikkialla. Mutta etenkin se, miten sopeutuvainen ihminen itse on, ja kekseliäs. Meitä kutsuu suosikkinne Hongkong heinäkuussa!

    Reply
    • Henna

      29/05/2017 at 20:02

      Kiitos Mikaela 🙂 Niinhän se on, ja sen reissatessa tosiaan huomaa, että ihan tavallisia ihmisiä ollaan kaikki ja kaikkialla. Ja yleensä vieläpä vallan ihania. Hongkong, mahtavaa! Toivottavasti teillä on reilusti aikaa koluta sivukujia ja pikkusaaria. Onneksi meilläkin on seuraava Hongkongin visiitti jo tiedossa, edellisestä kerrasta on kulunut aivan liian pitkä aika!

      Reply
  2. Sisko

    28/05/2017 at 21:28

    Hyvin kerrottu, kun melkein pystyi itse kuvittelemaan riisipellot aamulla, hajun junassa ja kiireen viimeiseen junaan kohti kotia. 🙂
    Kyllä tuosta reissusta on kasvanut hyvät siivet! 🙂

    Reply
    • Henna

      29/05/2017 at 20:05

      Todellakin mainiot siivet on kasvanut! ♥ Itse lähinnä toivoisin, että en enää pystyisi kuvittelemaan tuota hajua 😀 Riisipeltoja taasen voisi käydä katselemassa toisenkin kerran.

      Reply
  3. Emma / Mutkia Matkassa

    29/05/2017 at 14:00

    Upea kertomus, tämä täytyy varmaan palata lukemaan vielä toistamiseenkin ajan kanssa! Mä olen myös rakastunut Hongkongiin ja Kiinaan, kokemuksistasi oli ihana lukea jo niidenkin takia. Vau mikä matka sulla!

    Reply
    • Henna

      29/05/2017 at 20:07

      Kiitos Emma! 🙂 Tuo matka oli kyllä ihan mahdottoman upea, lämmöllä sitä edelleen muistelen, vaikka vuosia onkin kulunut jo melkoinen liuta. Ja Hongkong on todellakin suurin kaupunkirakkauteni, onneksi matka sinne on taas tiedossa, vaikkakin sitä saa vielä vähän odotella 🙂

      Reply
  4. Kati - Lähinnä Kauempana

    29/05/2017 at 20:25

    Hieno tarina! Ja kyllä minä tuota sanoisin Seikkailuksi isolla ässällä – vaikka se teiltä helposti lopulta kävikin. Minulla on ihan toisenlainen historia, enkä ole nuoruudessa paljoakaan matkustellut. Nyt vanhemmiten maailma on huutanut puoleensa ihan uudella tavalla. Pienten skidien kanssa se on välillä raskasta, mutta myös ihan älyttömän antoisaa. En olisi ennen lapsia ikinä uskonut.

    Kyllä maailma kantaa, olen ihan samaa mieltä. Sille pitää vaan antaa mahdollisuus ja pitää uskoa itseensä. Ihana, rohkaisevakin tarina. Kiitos, että jaoit sen!

    Reply
    • Henna

      01/06/2017 at 18:43

      No olihan se sellainen 🙂 Kyllähän monet asiat tuntuvat jälkikäteen helpoilta, kun kaikki on sujunut hyvin, mutta etukäteen sitä jännittää.

      Minulla on nyt myös pieni poikanen kuvioissa ja paljon kyllä reissataan, muttei ehkä enää ihan näin rähinällä. Ihania matkoja olemme kyllä koko perheen voimin tehneet ja voin allekirjoittaa tuon, että on hyvin antoisaa, vaikkakin aika erilaista kuin kaksin aikuisten kesken meneminen 🙂

      Reply
  5. Paula - Viinilaakson viemää

    29/05/2017 at 23:25

    Olipas melkoinen tarina! Olen aina halunnut kokea tuon trans-mongolian tai trans-siperian junan. Aikamoisia muistoja teillä. Ja tosi koskettavaa, että pääsit käymään isosisäsi synnyinseuduilla ja kertomaan hänelle siitä.

    Reply
    • Henna

      01/06/2017 at 18:45

      Itsekin olin siitä useamman vuoden haaveillut ennen kuin tartuin tuumasta toimeen. Oli kyllä mahtava reissu, ja sen voi tehdä niin kovin monella eri tavalla, vaihtoehtoja riittää niin matkan pituudessa, pysähdyspaikoissa kuin yöpymispaikkojen (ja junankin) tasossa. Suosittelen lämpimästi! 🙂 Ja olen ihan äärimmäisen onnellinen, että tuli käytyä siellä isoisän kotipaikalla ♥

      Reply
  6. Johanna Hulda / Vida de Estrada

    30/05/2017 at 14:35

    Olipa mukaansatempaava matkakertomus, tämän lukemisesta todella nautin! 🙂 Huikean kuuloinen reissu, ja hauskaa että joku on matkustanut tämän kuuluisan junareitin myös “väärinpäin”. Se kuuluu myös omiin unelmiin ollen matka, jonka haluan joku päivä toteuttaa. Ehkäpä niin, että yhdistäisin Trans-Mongolian radan alkuun vielä Euroopan läpi reilaamisen, nyt kun kotipaikka vaihtuu mantereen toiselle laidalle. Tästä heräsi into kirjoittaa myös omasta silmät avanneesta reppumatkasta, joka suuntautui Intiaan. 🙂

    Reply
    • Henna

      02/06/2017 at 21:33

      No kirjoita ihmeessä! 🙂 Olisikin mukava lukea seikkailuista Intiassa. Itsekin olen siellä reissaillut, mutta koin lähinnä sellaisen herätyksen, etten kestä sitä meteliä 😀 Vuoristosta löysimme toisaalta aivan upeita ja ihmeellisiä paikkoja. On se monipuolinen maa…

      Tuohon Trans-Mongoliaan olisi kyllä kiva yhdistää vielä Eurooppaakin ja itse asiassa osa E:n vaihtarikavereista palasi kotiinsa eri puolille Eurooppaa samaa reittiä pitkin. Pieni toive on kyllä minullakin mielessä, että vielä joskus uudelleen… 🙂

      Reply
  7. Terhi /Fammo matkalla

    30/05/2017 at 20:36

    Huhhuh, olipa seikkailu ja tosiaankin sait kunnon siivet selkääsi. Minulla on ollut vuosikausia tuo reissu harkinnassa, mutta kesympänä versiona. Toki minäkin haluan pysähtyä Mongoliassa ja nauttia stepistä.
    Kivasti kerrottu tarina!

    Reply
    • Henna

      01/06/2017 at 18:47

      Versioita tuosta matkasta onneksi voi tehdä loputtomasti erilaisia. Oli kyllä hieno kokemus, tekisi oikeastaan mieli lähteä joskus uudelleen. Mutta nyt perheenäitinä varmasti itsekin suunnittelisin reissun vähän eri tavalla. Mongoliaan erityisesti mieli halajaa takaisin 🙂

      Reply
  8. Katja / Lähtöselvitetty

    30/05/2017 at 22:46

    Minäkin olen pikkuhiljaa yrittänyt opetella matkustamaan vähän vapaammin ilman tarkkoja suunnitelmia. Ihan noin hyvin en ole vielä onnistunut, mutta joitakin myönnytyksiä olen onnistunut tekemään. Aiemmin suunnitelmat oli tehty hyvinkin tarkasti, kun taas viime aikoina olen uskaltautunut antamaan myös päähänpistoille vähän tilaa. Tosin majoitukset haluan edelleen varata etukäteen – jotenkin en näe itseäni nukkumassa jossain rautatieaseman nurkassa sen takia, etten halunnut lyödä suunnitelmia lukkoon ajoissa. Tietty raja siis vapaudellakin!

    Reply
    • Henna

      01/06/2017 at 18:50

      Minä olen palannut takaisin vähän suunnitelmallisempaan toimintaan, käytännönkin syistä, sillä pienen lapsen kanssa ei viitsi iltamyöhään etsiskellä majapaikkaa jne. Muutenkin nautin siitä suunnittelusta niin kovasti, että olen tullut siihen tulokseen, että se on parempi tyyli minulle. Monesti mennään vähän 50-50 meiningillä, että osa matkasta on suunniteltu ja osa ei. Olen kuitenkin hurjan onnellinen siitä, että on näitä kokemuksia näistä täysin vapaana liitämisestä, sillä tiedän nyt, että pärjään mainiosti niinkin, eikä kertaakaan ole tarvinnut nukkua ilman kattoa pään päällä 🙂

      Reply
      • Katja / Lähtöselvitetty

        03/06/2017 at 00:06

        Tosiaan lasten kanssa ei halua ottaa sitä riskiä, että päätyy johonkin ilman majapaikkaa. Meidän on useimmiten pakko varata majoitukset ajoissa jo sen takia, kun kolmen lapsen kanssa ei ihan joka paikkaan mahdu. Mulle käy nykyään aina niin, että päätän etukäteen hoitaa suunnittelun ja selvittelyt huolella, mutta päivittäinen sirkus vie kaiken ajan, ja lopulta matkaan lähdetään todella heppoisilla suunnitelmilla. Itse asiassa huomenna ollaan lähdössä viikoksi Viroon: laivamatkat on hoidossa ja majoitukset on varattu viimeistä yötä lukuun ottamatta, mutta kaikki muu on täysin auki. Katsotaan, mihin päädytään.

        Reply
        • Henna

          03/06/2017 at 20:21

          Heh, voin vain yrittää kuvitella, millainen se arkisirkus on kolmen lapsen kanssa, kun tuon yhdenkin kanssa riittää äksöniä 😀 Ihanaa matkaa teille! ♥

          Reply
  9. Heidi/Himomatkaajan Turinoita

    31/05/2017 at 18:02

    Mukava tarina josta on koko elämän ajaksi muisteltavaa! Trans Siperian radalle on monta kertaa tullut mieleen lähteä, mutta aina jokin muu reissu on kiilannut kalkkiviivoilla ohitse. Mutta vielä sinne lähdetään! 😉

    Reply
    • Henna

      01/06/2017 at 18:52

      Kannattaa joskus lähteä, on hurjan upea kokemus! 🙂 Mutta tiedän kyllä tunteen, maailma on niin tuhottoman täynnä kiinnostavia kohteita, että minullakin roikkuu ties kuinka monta listalla, joista olen vuosikaudet puhunut, että sinne haluaisin, mutta aina joku muu menee prioriteettilistalla korkeammalle, kun suunnitelmienteon aika tulee.

      Reply
  10. Mika / Lähtöportti

    02/06/2017 at 11:23

    Tässä oli yksi vaikuttavimmista blogiteksteistä pitkään aikaan! Upea tarina siipien kasvattamisesta ja unohtumattomasta reissusta. Hieman vastaavista junamatkoista Venäjän halki olen lukenut paljon tarinoita ja olisihan se melkoinen seikkailu joskus itsellekin. Tuollainen reissu ei nyt lasten kanssa ole mitenkään ajankohtaista, mutta Hongkong sen sijaan saattaa ollakin, jutellaan aiheesta lisää jos sinne päädytään.

    Hienoa että sait näyttää Jääsken kuvia isoisällesi! Oma isäni syntyi nykyisen rajan takana ja kävi synnyinseudullaan 90-luvulla, kun tuollainen reissu ei kiinnostanut itseäni ollenkaan. Nyt ajattelen toisin ja haluaisin joskus käydä niillä paikoilla, vaikkei siitä kylästä enää olekaan juuri mitään jäljellä.

    Reply
    • Henna

      02/06/2017 at 21:38

      Kiitos kauniista sanoista Mika! 🙂 Voisipa tuota ehkä joskus lastenkin kanssa harkita, mutta ei näin pienten. Silloin voisi junassa matkustaa niissä privahyteissä tuon karjavaunun sijaan. Karjala oli kaunis, vaikkakin kylät surullisen huonossa kunnossa. Mene ihmeessä joskus. En minäkään siellä tallatessa tiennyt, ollaanko yhtään oikeilla paikoilla, mutta kuvia katsellessa selvisi myöhemmin, että ihan siellä prime spoteilla tallailtiin.

      Ja Hongkong ♥ Ooh ja aah, ei voi muuta sanoa. Menkää! 🙂

      Reply
  11. Pirkko / Meriharakka

    02/06/2017 at 21:20

    On siinä sitten jo vähän reissattukin 🙂 Respect!
    Me pääsimme enemmän vauhtiin maailman kiertämisen kanssa vasta siinä vaiheessa kun olimme jo vakituisissa työpaikoissa ja matkailu oli normilomien varassa. Tosin sitten myös säännöllisten, ihan kelvollisten, tulojen rahoittamaa, eli tuon luonteisia matkoja emme ole koskaan tehneet vaikka melko eksoottisissakin paikoissa olemme nyttemmin käyneet, niin aina on lennot, parhaassa tapauksessa business-luokassa, varattuna suuntaan ja toiseen ja useimmiten hotellitkin koko reissun ajaksi. Ja usein myös paikallisopas/kuljettajakin ellei sitten vuokrata autoa.
    Mutta eiköhän kaikki tavat matkustaa ole yhtä hyviä – kunhan matkustaa!

    Reply
    • Henna

      02/06/2017 at 21:44

      Todellakin, kaikki tavat ovat aivan yhtä hyviä 🙂 Minulla jatkui tuosta hyvä muutaman vuoden putki vähän vastaavanlaisten reissujen parissa, mutta se taitaa olla jo enimmäkseen taaksejäänyttä elämää. En enää ole johonkin aikaan tällä tavalla reissannut, vaan jälleen enemmän etukäteen suunnitellen, ja nyt kun on lapsikin kuvioissa, niin useimmiten vuokra-autolla liikkuen. Itselleni oli kuitenkin tärkeä kynnys ylitettäväksi tuo, ja siis nimenomaan minulle henkilökohtaisesti, muut reissaavat niinkuin parhaaksi näkevät, enkä todellakaan aseta omaa tyyliäni muiden yläpuolelle. En vaan oikein pidä siitä tunteesta, että tuollaisia kynnyksiä on. Kun niiden yli pääsee astumaan, niin jatkossa valinnat voi tehdä vapaammin sen mukaan, miten haluaa eikä pelkojen ohjaamana.

      Reply
  12. Kohteena maailma / Rami

    02/06/2017 at 22:42

    Olipahan reissu huipentuen tuohon Jääskeen! Alkumatkasta ihailin Yanghsuon karstivuoria, mutta loppua kohti kuvien merkitys mureni tekstin viedessä mukanaan.

    Itselle aikoinaan siivet antoi Coast to Coast seikkailu Greyhoundilla Jenkeissä, mutta kyllähän se lännessä silti yksinkertaisempaa oli. Tosin kun vuosi oli 1994, niin maailma oli aika erilainen silloin. Kirjoittelin aiheesta nostalgiapostauksen, jos kiinnostaa lukea: http://kohteenamaailma.fi/amerikka/coast-to-coast-grazy-dream-1994/

    Tällaiset reissut on parhaita siihen, että oppii tuntemaan itsensä matkan aikana. Oppii myös näkemään sen, että maailma on hyvä, vaikka ei se siltä aina tunnu. Ja mikä parasta, tällaiset reissut muistaa lopun elämäänsä ja niitä on kiva kiikkustuolissa muistella :-)I

    Reply
    • Henna

      12/06/2017 at 08:30

      Olenkin tainnut tuon tekstin lukea, mutta pitää käydä kurkkaamassa uudelleen. Totta, että lännessä reissaaminen on vähän erilaista, mutta toisaalta juurikin tuo, että maailma on ollut vähän erilainen ilman jatkuvasti netin kautta saatavilla olevaa infotulvaa ja navigaattoreita jne. Hyvät siivet on molemmille kasvaneet 🙂

      Reply
  13. Laura Ala

    03/06/2017 at 09:01

    Upea tarina! Voisin kuvitella, että tuo 11 000 kilometriä kartalla on vähän samanlainen fiilis kuin laivalla meno Euroopasta Amerikkaan – joskin me vietimme sen viikon hieman glamoröösimmissä olosuhteissa ja todennäköisesti pulitimme hieman enemmän kuin te junalipuistanne. 🙂 Houkuttaisi kyllä Trans-Siperian matka joskus, saas nähdä.

    Mun äidin perhe on myös rajan takaa, ja olen käynyt “kivijalkaa nyyhkimässä” (isäni vitsaileva määritelmä) pari kertaa. On kyllä hienoa nähdä oman perheen historialle tärkeät paikat ja Karjalan rehevä luonto.

    Reply
    • Henna

      12/06/2017 at 08:33

      Heh, muistaakseni maksoimme junalipuista yhteensä noin 300-350€. Ei olleet hinnalla pilattu, jos laskee kuinka paljon per kilometri kustansi 😀

      Trans-Siperia (tai meidän tapauksessa Trans-Mongolia) oli kyllä ässä. Luulen, että joskus reissaan tuon matkan uudelleen ja vielä vähän enemmän ajan kanssa 🙂

      Reply
  14. IKILOMALLA

    06/06/2017 at 17:13

    Oi miten ihana tarina! <3 Sen lisäksi, että oli mukava lukea tästä elämäsi seikkailusta, oli aivan ihanaa nähdä näitä tuttuja maisemia ja fiilistellä samanlaisia kokomuksia, mitä mekin olemme kokeneet heti ikiloman alussa. Meillä reitti kulki vaan täysin päinvastaiseen suuntaan. 😀 Mutta nähtiin Listvyanka, Ulan Bator ja Peking. Samoin suunnattiin Kiinan Eteläiselle maaseudulle, jotka olivat ehdottomasti Kiinan lempparipaikkoja ja maisemia. Tosin meillä jäivät nuo upeat vuonot ja kansallismaisemat näkemättä, kerta kaikkiaan kaunista! Meillekin jäi haaveeksi palata Mongoliaan, ja pakko kyllä myöntää, että edes kuukauden päivät eivät ole siinä maassa tarpeeksi. 😉

    Olipa kiva kuulla tarinasi tästä seikkailusta! Itse rakastan eniten tällaisia matkoja, joissa ei liiemmin seuraavaa päivää suunnitella. "juhannukseksi kotiin" oli just tarpeeksi paljon aikataulusuunnitelmaa. 😉

    Linkitän tähän vielä meidän Trans-Siperia videon: https://youtu.be/ld0TJT8jlY4 jos joku on kiinnostunut katsomaan seikkailua videolta. 🙂

    -Titta

    Reply
    • Henna

      12/06/2017 at 08:37

      Suurin osa suomalaisista taitaa reissata matkan eri suuntaan, mutta paluupäivä lentolippuun jo leimattuna. Uskon, ettei Mongoliasta saa kuukaudessakaan tarpeeksi irti! 🙂 Ihan mahtava maa! Täytyy käydä kurkkimassa teidän videolta vähän tuoreempia tunnelmia, meidän matkasta kun on jo niin pitkä aika!

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Instagram