kulkutautiset

#reilutblogit: Born to be wild – retkellä miekkavalaiden valtakunnassa San Juanin saaristossa

Olet varmasti kuullut miekkavalaista, noista valkotäplikkäistä mustista merten jättiläisistä, jotka hyppivät iloisesti niin elokuvatähtinä kuin kaiken maailman akvaarioiden vetonauloina maailmalla. Viime vuosina miekkavalaiden pitäminen sirkustähtinä on herättänyt valtavaa kritiikkiä, ja poikinut myös yhden erinomaisen dokumenttielokuvan, nimeltään Blackfish, joka kertoo kattavasti tällaisen toiminnan ongelmista ja eettisistä kysymyksistä miekkavalaiden vankeudessa pitämiseen liittyen. Ehkä olet näitä valtavia veijareita nähnytkin, joko vapaudessa viilettämässä tai vankilassaan temppuilemassa. Niin minäkin, nimittäin joskus lapsena tätä nykyä pahamaineisessa Sea Worldissa. Ajat ja asenteet ovat onneksi muuttuneet tiedon lisääntyessä, ja yhä useampi haluaa kohdata eläimiä niiden luontaisessa elinympäristössä häkin sijaan. Samoin myöskin me.

Aloitimme Yhdysvaltojen länsirannikolle suuntautuneen road tripimme Washingtonin osavaltiosta, jonka rannikolla miekkavalaat asustavat osan vuodesta. Ja sinnehän oli tietysti meidänkin päästävä, pienellä paatilla seilaamaan upeissa saaristomaisemissa miekkavalaita tiiraillaksemme. Ennen sitä tarinaa kerron kuitenkin muutaman faktan noista vekkuleista kavereista…

Miekkavalas on oikeastaan maailman suurin delfiinilaji, lieneekö saanut valas-nimensä suuren kokonsa vuoksi. Tappajavalaiksikin heitä joskus kutsutaan, englanninkielisen killer whale -nimityksen mukaisesti. Löysin myös teorian, että vanha espanjankielinen nimi asesina de ballenas eli valaiden tappaja olisi aikoinaan käännetty virheellisesti killer whaleksi whale killerin sijaan. Niin – jotkut miekkavalaat saalistavat jopa itseään huomattavasti suurempia valaita. Miekkavalaat ovat huippupetoja, niillä ei siis ole luontaisia vihollisia. Niitä kutsutaan joskus merten susiksi, sillä ne saalistavat laumassa kuten sudet.

Miekkavalaat ovat tunnettuja monimutkaisista sosiaalisista verkostoista, jotka ovat tyypillisiä kehittyneimmille lajeille, kuten norsuille ja ihmisapinoille. Miekkavalaat siis elävät perheyksiköissä, jotka koostuvat matriarkasta jälkeläisineen, ja tämän naaraspuolisten jälkeläisten jälkeläisistä. Perheet pysyvät yhdessä koko elinikänsä, ja koska naaraat voivat elää jopa satavuotiaiksi, perheessä saattaa olla kerrallaan jopa neljän eri sukupolven edustajia. Perheenjäsenet ovat erossa toisistaan enintään muutaman tunnin ajan, yleensä paritellakseen toisesta perheestä olevan yksilön kanssa tai etsiäkseen ruokaa. Useat perheet yhdessä muodostavat laumoja ja laumat muodostavat heimoja, joita yhdistää samanlainen tapa äännellä ja yhteinen kaukaisempi esiäiti. Heimot muodostavat vielä suurempia yhteisöjä.

Miekkavalaiden monimutkaiset sosiaaliset suhteet ovat herättäneet huolta vankeudessa elävien miekkavalaiden suhteen, sillä yleensä samaan pieneen altaaseen on laitettu asumaan eri yhteisöistä peräisin olevia yksilöitä, jopa eri valtameristä peräisin olevia miekkavalaita. Lisäksi nämä pienet altaat ovat näille jättiläismäisille delfiineille aivan liian pieniä. Saadakseen saman verran liikuntaa kuin vapaudessa elävät lajitoverinsa, vankeudessa elävien miekkavalaiden olisi uitava 1400 kertaa altaan ympäri. Suurimmat urokset saattavat olla jopa kahdeksan metriä pitkiä ja painaa yli 6000 kiloa. Miekkavalas on yksi nopeimmista merinisäkkäistä saavuttaen jopa 56km/h nopeuden. Miten tällaiselle valtavalle ja myös valtavan nopealle eläimelle voisi koskaan riittää isokaan allas? Liikkuvaiset suuret, perheilleen lojaalit eläimet täysin vieraiden yksilöiden kanssa samassa pienessä purkissa… sehän johtaa juuri siihen, mitä kuvitella saattaa – suureen stressiin, joka onkin useampaan otteeseen purkautunut aggressiona joko kouluttajia tai toisia miekkavalaita kohtaan. Monesti tämä on johtanut jopa kouluttajan tai ainakin kerran myös toisen miekkavalaan kuolemaan. Toisaalta taas villien miekkavalaiden aiheuttamia ihmiskuolemia ei tunneta, joskin vaaratilanteita on muutama aiheutunut. Wikipediaan koottujen villien vs. vankeudessa elävien miekkavalaiden aiheuttamista vaaratilanteista kerättyjen listojen pituudet kuitenkin puhuvat puolestaan, toisella on pituutta enemmän kuin laki sallii…

Yhdysvaltojen ja Kanadan rannikolla tehdyn tutkimuksen perusteella ainakin sillä alueella elävät miekkavalaat voidaan jakaa elintapojensa mukaan kolmeen eri ryhmään. Näitä ovat pysyvät (resident), liikkuvat (transient) sekä avomerellä elävät (offshore) miekkavalaat (suomenkieliset käännökset ovat omiani, eivät virallisia). Pysyvät laumat palaavat toistuvasti samoille alueille ja syövät pääravintonaan kalaa ja mustekaloja. Näitä laumoja tietysti nähdään eniten ja niitä on myös laajalti tutkittu. Liikkuvat ryhmät taasen kulkevat vapaammin laajoillakin alueilla ja syövät lähes ainoastaan muita merinisäkkäitä. Pysyviä ja liikkuvia miekkavalaita tavataan samoilla alueilla, mutta ne pyrkivät järjestäen väistämään toisiaan. Niiden sosiaaliset suhteet ja tapa äännellä eroavat myös toisistaan merkittävästi. Avomerellä elävistä miekkavalaista tiedetään vielä hyvin vähän. Sen verran kuitenkin tiedetään, että ne liikkuvat suurissa, jopa 200 yksilön ryhmissä, ja poiketen rannikolla viihtyvistä sukulaisistaan, ne nimensä mukaisesti tosiaan elävät avomerellä. Ne käyttävät ravinnokseen ainakin pääasiassa parvikaloja. Tämä jako kolmeen ryhmään, jotka saattavat olla omia alalajejaan, tai jopa omia lajejaan, perustuu tosiaan Yhdysvaltojen ja Kanadan rannikolla tehtyyn tutkimukseen. Muillakin alueilla elävät miekkavalaat tuntuvat ainakin jossain määrin noudattavan samantyyppistä jakoa, joten voi olla, että tämä on yleistettävissä universaaliksi jaotteluksi.

Miekkavalaat, nuo uljaat ja mahtavat merten pedot, ovat valloittaneet kaikki valtameret ja suurimman osan pienemmistäkin meristä. Onpa niiden dokumentoitu nousseen melko pitkälle makean veden jokiinkin, kuten yli sata kilometriä mm. Columbia-jokea pitkin. Parhaiten miekkavalaiden tiedetään viihtyvän korkeiden leveysasteiden viileissä vesissä. Pitkäaikaisesta tutkimuksesta huolimatta niiden muuttoreittejä ei tunneta. Samat yksilöt kuitenkin palaavat vuosittain esimerkiksi Washingtonin osavaltion rannikolle. Sinne mekin suuntasimme toiveenamme tavata näitä upeita eläimiä.

15 tuhannen ihmisen pikkukaupunki Anacortes, portti San Juanin saaristoon, sijaitsee lähellä Kanadan rajaa 130 kilometriä pohjoiseen Seattlesta. Ajelimme sinne aamutuimaan Seattlen läheltä Bellevuesta ehtiäksemme laivaan, joka kuljettaisi meidät San Juanin saaristoon – sinne, missä miekkavalaita usein tavataan. Minireissumies veteli sikeitä takapenkillä ja me navigoimme ensin ilmoittautumaan firman toimistolle ja sitten satamaan, josta laiva lähtisi. Ihmetys oli suuri, kun kanssamme paattiin nousi iso ryhmä ikivanhoja eläkeläisiä rollaattoreineen. Myöhemmissä keskusteluissa kävi ilmi, että monella heistä oli jo iso kasa lastenlastenlapsiakin. Nämä mummelit ja papparaiset osoittautuivat kultaakin kalliimmiksi viihdyttäessään retken aikana Minireissumiestä, ja ilo tuntui olevan molemminpuolinen. Myöhemmin road tripin aikana huomasimme, että eläkeläiset muutenkin kansoittavat kohteita, joissa me viihdyimme. Kertoneekohan tämä siitä, että olemme aikaamme edellä, vai ehkäpä kuitenkin siitä, että Yhdysvalloissa esteettömään kulkuun on panostettu enemmän kuin meillä Suomessa on totuttu, jolloin vaikeammin kulkevatkin pääsevät paraatipaikoille.

San Juanin saaristo kuuluu Washingtonin osavaltioon ja sijaitsee aivan Kanadan rajalla manner-USA:n ja Kanadan British Columbian ja Vancouver Islandin välissä. Saarilla on jonkin verran asutusta ja neljää suurimmista yhdistää mantereeseen julkinen lauttayhteys. Saaria on lukuisia, ja niistä 128 on tarpeeksi suuria tai muuten erityisiä saadakseen nimen. Luonto on alueella rikasta, mm. Yhdysvaltojen kansallislintuja eli valkopäämerikotkia elää alueella runsaammin kuin muualla manner-USA:ssa. Lintubongareille on muutenkin paljon nähtävää, ja myös meitä merinisäkkäistä innostuvia hemmotellaan. Tavattavissa vuodenajasta riippuen on kirjohylkeitä, stellerinmerileijonia, amerikansaukkoja ja erilaisia pyöriäisiä. Isompiakin kavereita löytyy, sillä mahdollista on myös nähdä ryhävalaita, lahtivalaita ja harmaavalaita. Ja sitten tietysti niitä miekkavalaita, joita me odotimme kieli pitkällä siitä sekunnista alkaen, kun laiva lähti satamasta.

Kävi kuitenkin niin, että tuntien ajan ajelimme pitkin saaristoa ristiin rastiin, eikä miekkavalaista näkynyt vilaustakaan. Kaikenlaista muuta toki näimme, kuten pyöriäisiä, hylkeitä ja merileijonia sekä kotkia, kotkia ja vielä kerran kotkia. Saaristo itsessään on todella kaunis, ja vielä höystettynä moisessa eläinkannalla… mutta voitte ehkä kuvitella, että hieman alkoi kärsimättömällä sormet naputella kannen kaidetta, kun ne kaikkein odotetuimmat pysyivät piilossa. Minireissumies, joka yleensä on suht leppoisa matkakaveri, alkoi jo vaatia vähän tiukempaan sävyyn viihdytystä. Mummot auttoivat tässä minkä kerkesivät ja laiva muutenkin oli aivan oiva vauvan kanssa tuntikausien retkellä olemiseen, sillä paatilla oli kokoa ja sisällä pystyi istumaan lämpimässä ja antaa pojan touhuta penkeillä. Saipa kahvilasta tilata hodarin ja kupposen kuumaakin. Kun myöhemmin törmäsimme muutamaan muuhun valasretkellä olevaan paattiin, kiitimme onneamme tästä valinnasta, sillä pienessä purkissa olisi kolealla ilmalla sujunut näin hyvin jo liikkumaan haluavan vauvan kanssa.

_DSC0558

Nelisen tuntia seilasimme San Juanin saaristossa ilman, että miekkavalaista oli tietoakaan. Jossain vaiheessa etsiskelimme tuloksetta yhtä porukkaa, jonka joku yli lentänyt kone oli nähnyt ja ilmoittanut näkemästään. Miekkavalaiden etsintä alkaa joka päivä puhtaalta pöydältä, sillä sen verran liikkuvaisista kavereista on kyse, että edellisenä päivänä alueella liikkuneet yksilöt saattavat seuraavana päivänä olla jo ties missä. Lopulta alkoi radioissa kuitenkin kuhista, sillä yksi alueella valasristeilevistä paateista oli tehnyt havainnon, ja monilta Afrikan safareilta tutuksi käyneellä tavalla yhteistyön merkeissä tästä ilmoitetaan aina myös alueen muille operaattoreille, jotteivat kenenkään asiakkaat pettyisi. Niinpä lähdimme mekin siihen suuntaan, jossa jotkut jo iloitsivat laivan kannella miekkavalaiden menoa katsellen.

Vihdoin mekin pääsimme paikalle, johon oli jo kerääntynyt muutama muukin valasristeilyalus, joista osa oli tullut Seattlesta ja kuulemma Vancouveristakin saakka. Veneet olivat pysähtyneet paikoilleen tietyn välimatkan päähän miekkavalaista. Merinisäkkäiden turvaksi on tehty tietyt säädökset, joissa kerrotaan mm. kuinka lähelle eläimiä veneellä saa tulla ja millä tavalla on liikuttava eläinten kulkusuunnan suhteen. Meistä tuntui, että sääntöjä todella noudatettiin niin meidän kuin muissakin veneissä. Samaan tekstiin on koottu vinkkejä siitä, miten tunnistaa häiriintyneen eläimen sen käytöksestä, minkälaisia varoitusmerkit ovat jne.

Miekkavalasperheen, johon meillä oli ilo törmätä, matriarkka on nimeltään T065A. Perheen muodostavat tämä vuonna 1986 syntynyt naaras ja tämän jälkeläiset. Kyseessä on liikkuva ryhmä ja kun me saavuimme paikalle, niillä oli saalistus käynnissä. Miekkavalaat hyppivät ja syöksähtelivät vinhaa vauhtia aivan rannan tuntumassa ja laivamme valasasiantuntijan mukaan niillä todennäköisesti oli pinnan alla hylje riepoteltavana. Ne liikkuivat rannan suuntaisesti, ja me kauempana hiljalleen samaan suuntaan menemättä kuitenkaan missään vaiheessa lähelle valaita. Emme nähneet sellaista hurjimmista luontodokumenteista tuttua hylkeen pinnalla heittelyä ja viskomista, mutta veden alla tuntui olevan villi meno. Lokit leijailivat ympärillä tietysti yrittäen päästä apajille. Kerronpa muuten, että nämä miekkavalasepelit ovat melkoisen vaikeita valokuvattavia. Ne tulevat pintaan huomattavasti harvemmin kuin serkkunsa “perusdelfiinit” ja tietysti jossain ihan muualla aina seuraavan kerran, vähän niinkuin kunnon valaat konsanaan, mutta toisin kuin taas kertaluokkaa isommat valaat, ne liikkuvat niin peijakkaan vikkelästi, että tulee todella kiire tarkentaa, kun hoksaa, missä seuraavaksi suhataan, että ehtii pari kuvaa räpsäistä.

Aikamme katselimme melko pitkältä porukan saalistuspuuhia. Jossain vaiheessa saalistus tuntui päättyvän ja miekkavalaat olivat selkeästi hyvällä mielellä, hyppien ja ilakoiden. Kuten jo aiemmin mainitsin, paikalla olevat veneet kunnioittivat lähestymissääntöjä. Miekkavalaat ovat todella älykkäitä ja uteliaita eläimiä, itse asiassa niillä on merinisäkkäiden keskuudessa toiseksi suurimmat aivot (vain kaskeloteilla on suuremmat, oikeastaan koko eläinkunnan suurimmat). Tämä porukka kiinnostui veneistä ja päätti tulla katsastamaan meidät muukalaiset. Tämä on meille merinisäkäsrakkaille bongailijoille tuttua niin muiden delfiinien kuin valaidenkin suhteen – kun niitä ei ahdistella, ne saattavat tulla hyvinkin läheltä kurkkaamaan, ketä siellä veneessä oikein keikkuu. Veneet olivat tässä vaiheessa pysähtyneinä paikallaan ikäänkuin ringissä. Ensimmäiseksi miekkavalaat uivat aivan meidän laivamme viereen. Niin lähelle, etten edes saanut kokonaista miekkavalasta mahdutettua yhteen kuvaan 18-200mm linssilläni. Morjenstettuaan meidät, ne suuntasivat seuraavan paatin luokse kuin yhtenä rintamana ja kävivät kurkkimassa yhtälailla uteliaita ihmislajin edustajia hyvin läheltä.

Kohta miekkavalaat siirtyivät taas hieman kauemmaksi peuhaamaan, ja pian niillä ilmeisesti oli uusi saalistuskin käynnissä. Seurasimme vielä jonkin aikaa niiden touhuja matkan päästä ja noin tunnin jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kohti Anacortesia tyytyväisinä kuin pienet paviaanit.

Huomaatteko muuten kuvista, kuinka yhdenkään miekkavalaan selkäevä ei lerpata, kuten usealla vankeudessa elävällä yksilöllä? Blackfish-dokumenttielokuvan mukaan Sea World on väittänyt tämän olevan normaalia myös luonnossa eläville miekkavalaille, mutta niin ne vaan selkäevät sojottivat kaikilla uljaasti pystyssä. Delfinaarioissa suurin osa miekkavalaista elää alle 25-vuotiaiksi, vapaudessa tosiaan naaraat 90- tai jopa satavuotiaksi, urokset usein 50- tai 60-vuotiaiksi. Sea World opetti pitkään vierailleen myös, että delfinaarioissa elävien miekkavalaiden elinikä vastaa vapaudessa elävien yksilöiden elinikää.

Mikä ilo onkaan kohdata eläimiä niiden luontaisessa elinympäristössä, ilman kahleita ja kaltereita. Huolena näissä retkissä toki aina on se, toimitaanko eettisesti ja eläimiä kunnioittaen, ei häiriköiden ja ahdistellen. Tällä retkellä niin tunnuttiin todellakin tekevän, ohjenuoria noudatettiin ja voimmekin lämpimästi suositella Islands Adventures – whale watchingia, firmaa, joka järjestää valasristeilyjä Seattlen ympäristössä eri satamista vuodenajasta riippuen.

 


 

Tee sinäkin valintasi, missä haluat eläimiä katsella – sirkushuvina vankeudessa, jossa joudutaan tinkimään todella paljon niiden luontaisista olosuhteista vai villinä ja vapaana siellä missä niiden kuuluukin asua. Miekkavalaita nähdäkseen ei tarvitse edes lähteä maailman ääriin, niitä voi nähdä vaikkapa talvisin naapurimaamme Norjan rannikolla.

Katso tosiaan Blackfish-dokumenttielokuva, mikäli et ole sitä vielä nähnyt – se löytyy vaikkapa Netflixistä. Aihetta läheltä liippaava on myös delfiinien tilanteeseen kantaaottava, Oscarinkin voittanut dokumenttielokuva The Cove – meren salaisuus. Muiden matkabloggaajien tekstejä delfiineistä ja niiden oikeuksista löydät näiden linkkien takaa…

Matkakuume.net : Kun delfiinit itkivät

Rimma+Laura : Delfiineistä ja niille kuuluvasta vapaudesta ja Bay of Island ja upea delfiiniretki

Vaihda vapaalle : Kuuluuko delfiini altaaseen?

Ansku BCN : Suljetaan Barcelonan delfinaario, jooko?

Muuttolintu: Aika unohtaa unelma delfiiniuinnista? #reilutblogit

 

Lisäksi linkkaan tähän vielä Animalian valasryhmän blogitekstin – Vetoomus: Matkanjärjestäjien luovuttava Loro Parquesta retkikohteenaan

 

… ja täällä vielä lisää lukemista aiheesta innostuneille.

 


 

#ReilutBlogit vol.2 -kampanjan polkaisivat alkuvuodesta käyntiin matkakuume.net ja Tarinoita Maailmalta -blogit.

 

14 Comments

  1. Miika ♥ Gia | matkakuume.net

    13/06/2016 at 21:56

    Voi että mitä tyyppejä! Me ei olla noita nähty koskaan livenä, mutta haluttaisiin kyllä. Ainahan se ei onnistu. Vitsit sentään että tulivat noin lähellekin, teitä lykästi!

    Kiitos sitäpaitsi kun jaat näitä juttuja delfinaarioista ja akvaarioista ja puhut niiden lopettamisen puolesta. Ymmärtäisipä useampi ihminen miten tärkeää on pitää eläimet niiden luonnollisessa ympäristössä sen sijan että ne vangitaan ihmisten viihdekäyttöön. Toivottavasti mahdollisimman moni allekirjoittaa myös vetoomukset näiden paikkojen lopettamisen puolesta kuin myös ihan vaan jättää käymättä.

    Vapaudessa kohdatut eläimet ovat parhaita.

    Reply
    • Henna

      16/06/2016 at 19:56

      Aina ei tietysti onnistu, mutta bongauspaikan ja ajankohdan hyvin valitsemalla voi vaikuttaa kovastikin todennäköisyyksiin, nimimerkillä harmaavalaita lounaspöydästä Kaliforniassa bongaillut 🙂 Meitä on onneksi seurannut hyvä tuuri näiden kohtaamisten kanssa, ja toki asiaa auttaa myös sinnikkyys, sillä jos ei ole kerralla onnistanut, niin on kokeiltu toinenkin kerta.

      Toivotaan tosiaan, että tuollainen sirkuspelleily tulisi pian loppuunsa :/

      Reply
  2. Kohteena maailma / Rami

    14/06/2016 at 23:32

    Upea kokemus ollut varmasti tämä! Kaiken kaikkiaan eläimet on aina parhaillaan luonnossa ja joskus esimerkiksi savannilla on helpompi bongata eläimiä kuin Korkeasaaressa.

    Todella paljon tuli uutta tietoa miekkavalaista! Sen sentään tiesin hyvin, että Norjassa niitä voi bongata. Satuin katsos siitä lukemaan pari tuntia sitten 🙂

    Tampereella suljettiin nyt delfinaario, mikä on hyvä juttu. Toisaalta ei niille delfiineille, jotka siellä nyt on. Ne on kyllä menetetty tapaus. Eli on näissä lopettamisissa aina kolikolla kaksi puolta. Tärkeintä tietysti olisi se, että yhtään uutta ei avata. Eikä Pandoja tuoda Ähtäriin…

    Reply
    • Henna

      16/06/2016 at 19:59

      Oli, kokemus oli upea (samoin kuin kaikki meidän safarikeikat). En taida saada koskaan tarpeekseni villieläinten katselusta 🙂

      Olin tosi iloinen, että Tampereen delfinaario päätettiin sulkea. Se on tietysti ihan totta, että se on surkeaa niiden siellä asuvien delfiinien kohdalla, sillä niille siitä aiheutuu vain stressiä uuteen delfinaarioon muuttamisesta. Toisaalta olisi kaikki mahdollisuudet järjestää jonkinlainen delfiinien turvakotiratkaisu, jossa ne voisivat asua luonnonmukaisemmissa olosuhteissa. Esteenä taitaa olla raha, kukapa sen maksaisi? Eivät ainakaan ne firmat, jotka ovat tuottonsa raapineet delfiinien selkänahasta viimeiset vuosikymmenet.

      Reply
  3. IKILOMALLA

    15/06/2016 at 09:58

    Mielenkiintoinen tarina ja paljon kiinnostavaa infoa!

    Yllättävän kauan jouduitte kavereita etsimään, onneksi kuitenkin lykästi! Onneksi firmat tekevät yhteistyötä etsinnässä, onhan se kaikkien etu.

    Tarjoaako tämä firma rahoja takaisin jos valaita ei jostain syystä löydy?

    Me kävimme Uuden-Seelannin Kaikourassa valasretkellä ja siellä olisi saatu rahat takaisin, jos ei oltaisi valaita löydetty.

    Onneksi kuitenkin löydettiin ja on se uskomattoman hieno kokemus nähdä näitä eläimiä luonnossa.

    Itse en nimittäin pahemmin eläintarhoista välitä.

    Hienot kuvat onnistuit nappaamaan, vaikka haastavaa varmaan olikin! 😊

    Titta

    Reply
    • Henna

      16/06/2016 at 20:04

      Onneksi tosiaan lykästi! Ja maisemat ja muu eläintarjonta olivat kuitenkin myös ihan kohdallaan 😀 Firma ei tarjoa rahoja takaisin, mutta tietynlainen takuu heillä kuitenkin on, nimittäin jos retken aikana ei nähdä yhtäkään alueella tavattavista valaista (miekkavalaat, ryhävalaat, harmaavalaat ja lahtivalaat) niin saa osallistua uudelle retkelle… ja taas uudelle niin kauan, kun valaita onnistutaan näkemään. Olimme itse asiassa varanneet myöhemmin reissulta toisenkin päivän tätä varten, jos emme ensimmäisellä kierroksella näkisi miekkavalaita. Olisimme varmaankin menneet omakustanteisesti uudelleen, jos emme olisi nähneet juurikin miekkavalaita. Ryhävalaat ovat suuri rakkauteni, mutta miekkavalaita en ollut koskaan aiemmin nähnyt ja palavasti halusin. Ja jos tästä tulee myöhemmin puhe, en myönnä tätä sanoneeni, mutta lahtivalaat ja harmaavalaat ovat ainakin pinnalta katsottuna ehkä vähän tylsiä 😀 😀 😀

      Reply
  4. Annika | Travellover

    17/06/2016 at 20:52

    Ihan parasta, että odotuksenne lopulta palkittiin. Onhan se niin, että jos lähtee vaikka savannille ajatuksena nähdä norsuja ja vaikka näkisi kymmentä muuta otusta muttei yhtään norsua, olisihan se pettymys. Ovat ne vain upeita otuksia. Jotain valaita näin viimeksi syksyllä Färsaarilla, mutta pakko sanoa, etten oikein erota lajeja toisistaan.

    Olen minä eläintarhoissa käynyt. Viimeisestä kerrasta ei taida olla kuin pari vuotta. Mutta se saattoi jäädä viimeiseksi. Kehää kiertävä panda oli mulle liikaa. Kun ei vaan ole tyyppien paikka tarhassa. Eläimiä pitäisi käydä katsomassa niiden omassa kodissa, luonnossa, ja eläimiä kunnoittaen. Myös pelastuspaikat ja orpokodit ovat ihan ok, jos eläimiä pidetään niissä hyvin. Mutta mistä sitäkään etukäteen tietää.

    Reply
    • Henna

      18/06/2016 at 11:59

      No niinpä! Onneksi nähtiin 🙂 Vaikeahan se on itse välillä noita lajeja erottaa, varsinkin jos jostain rannalta katselee ja sattuu bongaamaan jonkun sellaisen lajin, josta normaalisti näkyy vain pieni vilaus sen käydessä pinnalla. Tällöin sivistynyt arvaus on kullan arvoinen. Noilla retkillä on aina se etu, että joku kertoo, mistä lajista on kyse. Paitsi kerran Malediiveilla, kun olimme delfiiniretkellä, ja yritin kysyä oppaalta, minkä delfiinilajin edustajia veneemme edessä hyppivät kaverit ovat, hän ei ymmärtänyt kysymystä ollenkaan, sillä ne olivat delfiinejä, no siis DELFIINEJÄ! 😀

      Kyllä minäkin olen oman osani eläintarhoista nähnyt, samoin olen käynyt kaiken maailman norsuratsastuksilla ja harrastanut ehkä muitakin eettisesti kyseenalaisia aktiviteetteja. Eikä viimeisimmästä eläintarhavisiitistä ole minullakaan kuin pari vuotta. Tällöin vierailimme Singaporen eläintarhassa, jotenkin houkutuimme menemään sinne, kun sitä mainostetaan kovin eläinystävällisenä, mutta paha mielihän siitäkin sitten kuitenkin jäi. Kauniit lauseet olivat kyllä osittain totta, mutta kyllä sieltä löytyi valitettavan paljon sitä ihan perusmeininkiä… liian pienet häkit isoille eläimille jne. Tuo on aika iso dilemma tuo, että mistä voisi etukäteen tietää, mikä paikka on ok. Mm. nuo orpokodit. Vaihda vapaalle -blogissa oli tosi hyvä teksti Afrikan leijonakävelypaikoista, jotka samanaikaisesti usein toimivat “orpokoteina” pennuille. En ole sellaisessa käynyt, mutta en niistä ajatellut sen kummempaa, kunnes luin Elinan tekstin siitä, kuinka noissa paikoissa usein tuotetaan leijonia metsästyspuistojen tarpeisiin. No en minä sellaista halua tukea, joten onneksi en ole tullut menneeksi, mutta mistäpä tuotakaan olisi voinut tietää ilman vimmattua googlettelua tai tuota Elinan hyvin valaisevaa tekstiä. Onneksi on niitä, jotka jaksavat perehtyä ja valistaa meitä muita, jotka kuitenkin haluamme tehdä parhaamme 🙂

      Reply
  5. Anna | Muuttolintu.com

    18/06/2016 at 06:15

    Mahtava teksti ja tärkeä aihe. Opin paljon uutta miekkavalaista! Mahtavaa, että niin monet on lähteneet levittämään sanaa. Nuo on kyllä kauniita eläimiä, ja varmasti ikimuistoinen kokemus nähdä luonnossa! Itse kirjoitin jokin aika sitten myös delfiiniuinneista Reilut Blogit -hengessä, postaus löytyy täältä http://muuttolintu.com/2016/04/05/aika-unohtaa-unelma-delfiiniuinnista-reilutblogit/ . PS. Laitoin siulle spostia 🙂

    Reply
    • Henna

      18/06/2016 at 12:01

      Hep, minäpä olinkin käynyt lukemassa tuon sinun tekstin, mutta en tietenkään muistanut sitä siinä vaiheessa, kun tätä kirjoitin. Lisään sen ehdottomasti linkkilistaan! Kiitos kommentista ja mailistakin, vastasin siihen 🙂

      Reply
  6. Laura

    18/06/2016 at 13:04

    Suorastaan liikutuin tästä tekstistä! Ihana kokemus, ja mahtavaa, että jaksoitte noin kärsivällisesti bongata noita kauniita eläimiä. Jännä homma tämä reilut blogit – itselleni koko delfinaariohomma avautui vasta Särkänniemen kohun yhteydessä. Sen jälkeen eläinten vankeuteen suhtautuminen on muuttunut ihan radikaalisti. Ja sitä toki siivittävät tällaiset blogit.

    Reply
    • Henna

      23/06/2016 at 17:07

      Eipä sieltä laivasta enää poiskaan päässyt, kun kerran oli lähdetty, vaikka siinä puuhassa kestikin! 😀 No ei vaan, minä olisin kyllä mennyt ehdottomasti vielä uudestaankin, jos ei ensimmäisellä kerralla olisi kyseisiä kavereita näkynyt. Pohdittiin vaihtoehtoa, että oltaisiin menty uudestaan joka tapauksessa, mutta sitten todettiin, että se monen tunnin laivassa kykkiminen ei ehkä ollut meidän pienelle Minireissumiehelle kuitenkaan kaikkein mieluisinta puuhaa, joten jätettiin uusi valasristeily seuraavalle matkalle 🙂 Minäkin olen oppinut ihan valtavan paljon muiden bloggaajien eettistä matkailua avaavista postauksista. On se vaan niin valtavan hieno juttu, että ihmiset jaksavat panostaa, kuka mihinkin aiheeseen.

      Reply
  7. Erja/Andalusian auringossa- ruokamatkablogi

    18/06/2016 at 19:32

    Olen niin samaa mieltä siitä, että juuri tuolla luontaisissa elinympäristöissään noita eläimiä pitäisikin ihastella. Toki siitä seuraa myös se, ettei ihan jokaisella tule siihen koskaan olemaan mahdollisuuttakaan eikä välttämättä tosiaan ole takeita siitä, että niitä eläimiä koskaan näkyisi…

    Reply
    • Henna

      23/06/2016 at 17:14

      No se on ihan totta, ettei ole takeita siitä, että eläimiä näkyisi. Sellainen on kuitenkin luonto ja toki se aina harmittaa, jos on matkustanut pitkälle eikä niitä sitten näykään. Mitä taas tulee siihen, että kaikilla ei ole mahdollisuutta nähdä eläimiä, niin mielestäni se ei ole mikään ihmisoikeus. Ainakaan siinä määrin, että sen vuoksi pilataan jonkun eläimen elämä pitämällä sitä häkissä ihmisten pällisteltävänä. Onneksi lähes jokaisen kotimaassa on mahdollista nähdä villieläimiä ja se, onko varaa matkustaa muualle, on nytkin aika epätasa-arvoista. Me reissasimme aika pitkään esimerkiksi pitkin Afrikan savanneja, kunnes tajusimme, että olisihan sitä vaikka miten hienoja eläimiä Suomessakin ja seuraavana kesänä olimmekin sitten Kainuussa katsomassa karhuja. Eikä muuten maksanut paljon 🙂 Mutta kieltämättä sitä pidän aika surullisena, että esim. monella paikallisella vaikkapa Itä-Afrikassa ei ole varaa mennä puistoihin, koska maksut ovat hirvittävän kalliita. Niinpä he näkevät leijonia ja norsuja jne vain televisiossa. Ainakin niissä maissa, joissa esim. norsut elävät lähinnä puistoissa. Onneksi kuunneltiin myös aika paljon sellaisiakin juttuja, kuinka maanviljelijät virittävät pellonlaidalle chilipaukkuja, jotta norsut pysyisivät poissa.

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Instagram