kulkutautiset

Washington: Majakoista ja maisemaähkystä

Tämän tekstin myötä viedään viimeisiä seikkailuja Washingtonin osavaltiossa. Seattle otti vierailijat avosylein vastaan ja Olympic Peninsula lunasti pelkkien odotusten sijaan melkeinpä villeimmät unelmatkin. Voisi siis sanoa, että olimme päätä pahkaa ihastuneen, jollemme jopa rakastuneet tähän ikivihreään osavaltioon.

Suuntasimme kartalla alaspäin kohti Oregonia. Olympic Peninsulan jälkeen oli vielä Washingtonin rannikkoa ajettavana ennen kuin pääsisimme Pacific Wonderlandina tunnettuun osavaltioon. Loppupätkä Washingtonissa mentiin ilman sen kummempia suunnitelmia. Yövyimme jälleen keskellä ei mitään, vähän yli 1600 asukkaan South Bendissä. South Bend on sellainen kylänen, jonka läpi normaalisti ajaa pitkin sitä yhtä ainoaa seudun isompaa tietä, ja jonka ohittaa katsomatta taakseen. Nyt meillä oli kuitenkin motellihuone varattuna sieltä ja paikka osoittautui ihan helmeksi, siis sekä motelli että South Bend rauhallisella tunnelmallaan. Emme me kylässä juurikaan kierrelleet, mutta ilmapiiri oli sopiva senhetkiseen mielentilaan – pieni syrjäkylä, jossa ei ole oikeastaan mitään nähtävää. Mikäpä olisi sen parempi paikka autuaaseen joutilaisuuteen… sellaiseen, joka maistuu seikkailuntäyteisten päivien jälkeen paremmalta kuin mikään muu.

South Bendistä jatkoimme matkaamme edelleen kohti etelää. Ohi vilisivät metsät ja suot, ja niitä parhaani mukaan auton ikkunasta yritin ikuistaa.

Täysin sattumanvaraisesti, tai ehkäpä siksi, että nimi sattui miellyttämään minun mieleni kiemuroita, valitsin Washingtonin puolelta pysähdyspaikaksemme vielä Cape Disappointmentin. Niemellä on state park, josta kehutaan löytyvän koskemattomia rantoja ja hienoja vaellusreittejä. Me lähdimme sinne kahden majakan perässä, joiden luvattiin olevan dramaattisia. Mikäpä sen parempaa kuin jylhä ja dramaattinen majakkamaisema, eikö?

Ensimmäinen majakoista täyttikin tämän lupauksen. North Head Lighthouse on rakennettu vuonna 1896. 2000 kilometriä pitkä Columbia-joki laskee Cape Disappointmentin eteläpuolella Tyyneen valtamereen ja tässä kohdassa tarve majakoille on ilmeinen. Vuonna 1853 tällä alueella, ainoastaan kymmenen mailin säteellä, haaksirikkoutui neljä suurta laivaa, joista kolme vieläpä yhden viikon aikana.

Parkkipaikalta on pieni kävelymatka majakalle, tietysti helppo kuljettava lastenvaunujen kanssa, Yhdysvalloissa kun ollaan. Maisemat ovat upeat – havumetsän peittämä rannikko ja hiljaiset rannat. Itse majakka on kaunis. Juuri sellainen kuin majakan pitää ollakin – jos tiedät, mitä tarkoitan – sellainen yksinäisessä ylhäisyydessä seisova, joka kestää sateen, tuulen ja tyrskyt.


Katsellessani nyt näitä kuvia mietin, kuinka upealta tämä paikka näyttääkään. Vaahtopäiset aallot ja havupuut pilvien välistä rakoilevaa sinistä taivasta vasten. Täydellistä.

Näin en kuitenkaan ajatellut paikan päällä. “Onhan tämä ihan kiva” oli ajatukseni silloin. Mieli saturoituneena Olympic Peninsulan jopa surrealistisen upeasta rannikosta en paikan päällä osannut antaa riittävää arvoa tälle maisemalle, jota näin jälkikäteen jaksaisin katsella pitkänkin tovin, jos jollain keinolla voisin sinne itseni teleportata.

Niin on käynyt joskus aiemminkin, että vasta jälkikäteen huomaan, kuinka hienossa paikassa on tullutkaan käytyä. Tämä useimmiten liittyy sellaiseen reissuähkyyn tai joskus pelkkään maisemaähkyyn. Sellaiseen, että on nähnyt niin valtavan paljon kaikkea upeaa, ettei mikään näytä oikein miltään, eikä mikään enää säväytä. Pahinta tällaista olen potenut Himalajalla, siis aivan mielettömän upeissa maisemissa, jotka näin jälkikäteen tuntuvat täysin epätodellisilta ja ihmeellisiltä. Silloin oli kuitenkin takana useampi kuukausi reissussa ja aikamoinen väsymys jo mielissä ja ruumiissakin. Mutta täällä Cape Disappointmentilla ollessamme olimme olleet matkalla vain noin viikon verran, eikä mitään superähkyä ollut päässyt vielä syntymään. Syytänkin tällä kertaa sitä, että vaikka Cape Disappointment oli näyttävä, Olympic Peninsula vei silti voiton näistä maisemista niin 6-0, ettei sen jälkeen vaikuttunut kovinkaan helposti. Kuitenkin vasta edellisenä päivänä olimme tallanneet Olympic Peninsulan villejä rantoja ja metsiä, ja ne olivat aivan tuoreessa muistissa. Mutta nyt, uusin silmin katsottuna, niin ovathan nämäkin aika ihmeellisiä maisemia, vai mitä?

Tiedätkö, miten majakat viestivät merelle kulkeville laivoille? Itse en ole uhrannut asialle kovinkaan monta ajatusta. Ehkä valo osoittaa karikot?

Ei.

Opin, että ennen GPS:ää kapteenit kuljettivat mukanaan merikortteja, jotka kuvasivat kunkin majakan yksilöllisen valokuvion (signature – yönavigointia varten), värin (daymark – päivänavigointia varten) ja koordinaatit (ja ehkä heiltä löytyy nämä nykyäänkin varmuuden vuoksi, jos nykytekniikka pettää…). Näiden avulla pystytään määrittämään laivan tarkka sijainti kartalla. North Head Lighthousen koordinaatit ovat 46.2990°N 124.0785°W. Sen valokuvio on kaksi valkoista valonvälähdystä aina 30 sekunnin välein. Ulkonäköä kuvataan seuraavasti: “solid white exterior with a black roof”.

Melko simppeliä, mutta enpä tätäkään tiennyt, tai edes tullut aiemmin ajatelleeksi.

North Head Lighthousen jälkeen suuntasimme lähistöllä olevalle, Cape Disappointmentin nimikkomajakalle, eli Cape Disappointment Lighthouselle. Se on rakennettu varhaisemmassa vaiheessa, jo vuonna 1856 ja sijaitsee kahden mailin päässä North Head Lighthousesta.

Tämä itsessään varsin vinkeän näköinen majakka tuotti ihan oikean pettymyksen, sillä sen ympäristö oli kaikkea muuta kuin dramaattinen, lupauksista huolimatta. Majakkaa nimittäin ympäröi niin tiukasti rautalanka-aita, että tunnelma oli aika pilalla, valokuvista puhumattakaan. Ja kaiken kruunasi aivan vieressä oleva parkkipaikka. Me toki kävelimme pidemmän reitin, sillä tämä parkkipaikka oli vain ykkösluokan kansalaisille (ja ehkä työntekijöille). Polun varrella maisemat olivat kuitenkin todella upeat, joten turhaksi ei jäänyt tämäkään reissu, majakkapettymyksestä huolimatta.

Aina ei voi voittaa, ja joskus pettymyksen tunne on ihan oikea, eikä pelkkää maisemaähkyn tuotosta. Onneksi tämä oli vain pieni koukkaus muuten upealla reitillämme.

Kaikki Washingtonin osavaltiosta kertovat postaukset ovat nyt linjoilla ja niitä pääsee selaamaan tästä linkistä. Seuraavaksi matkamme jatkui kohti Oregonia ja sen sellaisia ihmeitä, jotka eivät jättäneet maisemaähkyläistäkään kylmäksi… Niistä lisää myöhemmin ♥

 

12 Comments

  1. Aron Koominen

    11/02/2017 at 15:15

    Oi, olipa upeita maisemia! Noilla nurkilla reilut pari vuotta sitten autoilleena yritin katsella, jos joku edes näyttäisi tutulta, mutta vain tuon sillan kohdalla löytyi muistijälki. Se onkin aika pitkä silta! South Bendin läpi kyllä varmasti ajettiin, mutta emme siellä pysähtyneet. Nuo jenkkilän pikkukaupungit ovat ehdottomasti automatkojen helmiä. Pelkkiä suurkaupunkeja kiertämällä maasta saa täysin väärän kuvan.

    Reply
    • Henna

      11/02/2017 at 19:32

      Silta oli TODELLA pitkä! 😀

      Tuo on kovin totta, että pelkkiä suurkaupunkeja kiertämässä Jenkkilästä saa kovin erilaisen, ja tosiaan vääränkin kuvan. Sen noilla road tripeillä ymmärtää, että pian noiden isojen kaupunkien ulkopuolella alkaa se satojen tai tuhansienkin kilometrien verran “ei mitään” ja suuri osa maasta on aikamoista takapajulaa, usein kyllä ihan viehättävää sellaista. Hieman kateellinen olen siitä monipuolisesta luonnosta, mutta jos pinta-alaa on kokonaisen mantereen verran niin onhan se ihan loogista, että siihen mahtuu kaikenlaista.

      Reply
  2. Timo

    13/02/2017 at 14:12

    Täältäpä saa hyviä vinkkejä meidän elokuun WA- ja OR-kiertelyyn (+ eclipse2017 ^_^ ).

    Reply
    • Henna

      13/02/2017 at 15:45

      Kiva, että löytyy mieleisiä vinkkejä! 🙂 Tuo seutu kyllä valloitti meidät aivan täysin, Pacific Northwest on niin mahdottoman mukavaa ja kaunista seutua, ettei paremmasta väliä ♥

      Reply
  3. Travelloverin Annika

    14/02/2017 at 13:57

    Ensimmäinen majakka oli kyllä ihana! Enpä ole tullut ajatelleeksi, että Yhdysvalloissa olisi tuollaisia autioita hiekkarantoja, kuten en kyllä ole ajatellut olevan tuollaisia minikyliäkään. Tokikaan kaikki eivät asu suurkaupungissa, mutta koska en ole muualla ollut, tuollainen pikkupaikka keskellä ei oikein mitään, olisi varmaan jännä tuttavuus.

    Reply
    • Henna

      20/02/2017 at 21:04

      Voi Annika! Se maahan on melkein pelkkää pikkukylää, niiden autioiden alueiden lisäksi! 🙂 Mutta toki sen huomatakseen tarvitsee ottaa auto alle ja lähteä road tripille. Siellä on niin monta mielenkiintoista ja erilaista kaupunkia, että ymmärrän kyllä sen, että ne ovat vetäneet puoleensa, mutta siinä kaikessa muussa on kyllä myös sitä jotain ♥

      Reply
  4. Miika ♥ Gia | matkakuume.net

    15/02/2017 at 21:39

    Mä niin tiedän ton tunteen siitä että paikat näyttääkin jälkikäteen paljon paremmilta! Varsinkin kun on kamala ähky päällä niin ei vaan jaksa ja kykene nauttmaan täysin rinnoin.

    Mutta kyllähän tämä näissä kuvissa varsin hyvältä näyttää! Varsinkin muuten toi yksi rantakuva tuolla on ihan mahtava, missä noi pari tyyppiä tuolla kävelee!

    Ja sit hei noi rattaa – aika sissejä kun ootte jaksaneet roudata noi kaikki kamat mukana. 🙂 Melkein tulee huono vanhempi -fiilis tässä kun on vaan raahannut lastaan jossain kantoliinassa pitkin Himalajaa. 😀

    Reply
    • Henna

      20/02/2017 at 21:07

      No ei me mitään sissejä oltu rattaiden kanssa, kun ne kulkee lennoilla ilmaiseksi ja meillä oli auto alla koko kuukauden. Ei vaatinu kovin ihmeellistä logistiikkaa. Plus että meidän lapsi ei tuolloin vielä osannu kävellä, joten pelkän kantorepun kanssa meneminen olisi koetellut sekä meidän että hänen hermojaan, kun pääosin kotonakin ollaan kuljettu rattaiden kanssa ja kantorepussa lähinnä vain reissuilla tarvittaessa. Ja toi Himalaja on ihan oma juttunsa, sepä oiskin ollu jos oisitte yrittäny niitä rattaita roudata pitkin niitä portaita 😀 Mun mielestä jo sen verran iso lapsi, joka osaa vallan mainiosti itsekin kävellä, eikä hyppää jokaiselta kielekkeeltä alas, ihan vaan koska voi… ja kantoliina sitä varten, että voi matkustaa hankalat pätkät siinä tai välillä levätä, on ihan jees 🙂

      Reply
  5. Anna | Muuttolintu.com

    16/02/2017 at 02:25

    Jep, maisemaähky on tuttu tunne! Reissuväsymys + edellä koetut uskomattomat maisemat on siihen valmis resepti. Mutta hei hyvä, että edes jälkikäteen osaa arvostaa, valokuvista on siis hyötyä senkin kannalta! 🙂 Upea paikka tosiaan, havumetsiä ja hiljaista rannikkoa! Jäin miettimään, että mistähän tuo paikka on saanut nimensä, joku muu ei ilmeisesti ihastunut 🙂 Ja en muuten ollut ennen tullut ajatelleeksi, miten ne majakat tarkkaan ottaen laivoille viestii.

    Reply
    • Henna

      20/02/2017 at 21:10

      Mietin ihan samaa 🙂 Ehkäpä siihenkin löytyisi selitys jostain, jos jaksaisi penkoa. Ja tosiaan… joskus näinkin, että jälkikäteen arvostus on huipussaan ja paikan päällä fiilis on vähän plääh. Olemme tosiaan kokeneet sen aiemminkin, mutta yleensä silloin on ollut reissua jo pidemmälti takana ja tajusin tämän nyt oikeastaan vasta noita kuvia selatessa, että paikkahan oli oikeasti ihan mahtava. Yleensä kun sen kuitenkin tajuaa jo paikan päällä, mutta ei silti jaksa säväyttää. Nyt en ehkä ollut ihan asennoitunut siihen, että päällä on maisemaähky enkä osannut sitä siellä itsessäni havaita.

      Reply
  6. IKILOMALLA

    17/02/2017 at 09:03

    WAUWAUWAU! Joku näissä majakoissa on mikä kiehtoo niin uskomattoman paljon! Haaveena olisi joskus päästä yöpymään majakassa, mielellään vielä majakkasaarella ja autiolla sellaisella. 😉 Aivan upeat maisemat ja majakat löysitte ja niemen nimikin oli aivan huikea. 😀 😀

    Joku aika sitten bongattiin netistä ilmoitus, jossa etsittiin majakanvartijapariskuntaa puolen vuoden työpestiin Tasmanian autiosaarelle. Työhön kuului sääasemalla sään raportointia ja saaren kiinteistöjen ja alueiden ylläpitoa. Pariskunta olisi lennätetty sinne helikopterilla ja haettu puolen vuoden päästä pois. Se kuulostiniin kreisiltä, että oltiin jo hakemassa sinne samantien… 😀 Juttu kaatui siihen, että pariskunnalta odotettiin liian paljon teknistä osaamista (että osaa vaikkapa korjata lämmitysjärjestelmän jos se hajoaa…). Meillä ei sellaista ole, eikä haluta jäätyä kolealla saarella puolta vuotta. 😀 Ehkä vielä joskus pääsemme jollekin majakalle vähän lyhyemmäksi aikaa… 😉

    Tuo majakoiden tarkoitus oli tuttu. Ennen ikilomaa käytiin nimittäin suorittamassa rannikkolaivurikurssit, jossa harjoiteltiin merikarttoja ja navigointia teoriassa. Tarkoitus oli lähteä kokeilemaan purjehdustaitoja reissun päällä käytännössä, mutta piru vie kun merisairaus pääsi yllättämään… 😀 Nää on näitä haaveita ja niiden realisoitumista. 😀 😀

    Titta / IKILOMALLA

    Reply
    • Henna

      20/02/2017 at 21:12

      Huh, kuulostaa kyllä aikamoiselta setiltä! Mutta eiköhän näitä majakkamahdollisuuksia tule myöhemminkin vastaan, vaikkei ehkä mitään noin villiä 😀 Ja joskus haaveet eivät ihan vastaa todellisuutta, onneksi huomasitte ennen kuin lähditte ylittämään Atlanttia tms! Uusia haaveita tilalle vaan!

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Instagram